Niin joo, mainos.
Unohdin. Olisi se kai täytynyt laittaa tähän jo aiemmin.
En ole tunnettu oikea-aikaisuudestani. Voi myös olla, etten koskaan tulekaan olemaan, mutta mikäli näin kävisi, se olisi totisesti kova yllätys. Ihan kaikille.
Esiinnyn Käpylän kirjastossa kahden ja puolen tunnin kuluttua.
Olen istunut sängylläni, valinnut kirjastani sivut, jotka ajattelin lukea ääneen.
Jos joku siis tulee paikalle, joku muukin kuin minä ja kirjaston väki.
Siinä ne nyt sitten, post-it-lappuset. Siinä ne nyt törröttävät, ryppyisellä lakanalla.
Olen viime päivät jatkanut mitäänaikaansaamattomuuttani. Se on ollut viikon teema, tämänkin viikon.
En edelleenkään näytä pystyvän muuhun kuin lukemaan toisten runoja.
Onneksi toisia on niin paljon.
Olen kuitenkin myös opetellut fokusoimaan, tai yrittänyt ainakin. Se on sitä, että kysyy keholtaan jotain, mitä epäilee sen ehkä tietävän. Jos käy tuuri, keho vastaa.
Se vastaa ilman sanoja.
En ole tottunut sellaiseen. Olen tottunut kysymään kaiken kynältä, en suinkaan omalta ruumiiltani. Kynän kanssa on kiva asioida, se on hyvin luotettava. Nykyään.
Tämä kehoni sen sijaan – siinä asuu selvästi joku pieni eläin, jota en tunnista. Joku nimetön.
Joku sanaton joka osaa vain vipeltää tai lamautua.
Epäilen että se on ehkä joku päästäinen. Eikä se vaikuta kauhean järkevältä.
Lamautumisherkkä päästäinen tavattavissa siis Käpylän kirjastossa kohta. Ymmärrän kyllä jos ette tule,
mutta toisaalta,
olisipa mukavaa jos joku edes tulisi. Sillä mitä enemmän minä omasta kirjastani jotain luettavaa etsin, sitä luontevampi on ajatus siitä, että niin,
juuri näinhän tämän piti mennä. Kansien väliin, ammatiksi.
Kyllä kai sitä voi harjoittaa hyvin pienenä eläimenäkin.
Itse asiassa juuri päästäinen on tähän vaisuun kirjailijaskeneen ihan hyvä. Suipponokkainen ja nopea, ei liiemmin ajattele.
Johan minä ehdinkin. Ajatella.
Enää en näytä ehtivän. On niin kiire vipeltää ja jähmettyä, yrittää kysyä pikku jyrsijänkeholtaan että nonni, asetupas nyt siihen lattialle isolle matolle pienet ketarat ojossa ja kerropas nyt, mikä on tämä tunne.
Ei se tiedä.
Se on sanaton.
Onneksi suru ei enää ole. Ja onneksi se on päässyt vapaaksi.
Vapaan surun ilta Käpylän kirjastossa tänään torstaina 4.11 klo 18.30, os. Väinölänkatu 5, 00610 Helsinki.