Näitä ei ole ollut pitkään aikaan, aamuöitä joina ajattelen. Olenhan jo jonkin aikaa harrastanut nukkumista öisin,
mutta nyt näitä on taas alkanut tulla.
On yö ja minä olen aivan virkeä.
Ajattelen menneitä asioita. Loppuun kulunutta vuotta, kasvaneita lapsia, hajonneita perheitä. Hakemuksia, uusia hakemuksia, turhia sanojen jonoja, muodon vuoksi lähetettyjä. Iloa jota olen pitänyt yllä kaksin käsin silloinkin kun olosuhteet eivät siinä oikein ole autelleet.
Erästä paperipinoa erään talon erään huoneen pöydällä. Keskeneräistä käsikirjoitusta, omaa suuntaa etsivää. Onnen hetkiä kun muutama sen sivuista hetken verran toimii, peräkkäin aseteltuna,
seuraavan päivän lannistusta kun mikään enää ei.
Unia, joihin tulee lauseita. Aamuja, joina niitä ei ehdi kirjata ylös ennen kuin päivänvalo ne vie,
valoton valo, märän talven haalea tausta.
Ajattelen menneitä asioita ja sitä mikä pysyy. Rahahuoli, makuuhuoneen öinen hiljaisuus. Yritys, innostus, lannistus, vastakaiun puute. Ystävän pelastava nauru. Työhuoneen keskipäivän hiljaisuus,
yksinolon yksinäisyydettömyys.
Rauha jossa päiväni istun, huoli jossa yöni lepään.
Se tunne kun hetkeä ennen nukahtamista huitaisen tulevaisuuden pelon loitommalle, ehdin ajatella: vitut siitä,
uni joka silloin tulee. Pitkä uni, aamuun asti yltävä.
Kahvi jonka sen jälkeen keitän.
On yö ja minä ajattelen: pitäisi yrittää vähemmän. Olla joku muu kuin aamulla herätessään on. Pitäisi enemmän kuunnella häntä joka sen kahvin itselleen keittää,
kysyä häneltä: mitä sinä oikeasti haluat?
Pitäisi kysyä se vähintään kolmesti päivässä. Ja yrittää pitää vastaus mielessä, toimia sen mukaan. Ja kun kumminkin heti unohtaa,
kysyä uudestaan. Kysyä pian,
tehdä siitä tapa. Sellainen joka vahvistaa.
Pitäisi muistaa vahvistaa joka aamu hänet jona herää, kuitata vastaanotetuksi uuteen päivään. Pitäisi muistaa: ei saa unohtaa. Olla hän joka on.
Aloitan huomisaamuna. Ensin vain tulevaisuuden pelko pois peiton alta, huitaisu: vitut siitä,
sitten uusi uni, aamuun asti yltävä,
aamulla uusi kahvi.