Äkkiä tekeekin aivan hirveästi mieli raportoida tänne avaruuteen arjestaan. Jos se vaikka vähän auttaisi sitä jaksamaan. Ja jos siitä vaikka joskus olisi jollekulle vähän lohtua –
en nimittäin ehkä kuitenkaan ole ainoa, joka elää kuten minä. Ainakaan toivottavasti. Vaikka alkaakin vahvasti tuntua että näin ehkä on.
Ensin hajosivat kuulokkeet. Tai kyllä ne toimivat, ne vain lakkasivat lataamasta. Niistä voisi kyllä kuunnella musiikkia entiseen malliin, jos ne vaan jaksaisivat herätä. Ne eivät vaan enää jaksa.
No ei se mitään. Kyllähän siitä puhelimestaan saa ulos musiikkia muutenkin – paitsi että no.
Kyllä se puhelinkin edelleen toimii. Sekään ei vaan enää jaksa latautua. Se huomaa kyllä että siihen on kytketty laturi, se ei vaan enää muista mikä tämä johto on. Puhelin pitää nyt laturiaan jonkinlaisena turhuutena, on sanonut: lisälaitetta ei ehkä tueta. Ja tähän se on pyytänyt vastaamaan: ok.
Puhelimestani on tullut niin voimaton, ettei se enää jaksa tukea omia latausmahdollisuuksiaan. Ehkä, en tiedä. Se kun ei enää aukea.
Ok.
Puhelimen jälkeen siirrymme keittiössä käytettäviin kodinkoneisiin. Siellä onkin se kotitaloutemme lähivuosien viides blenderi ollut käytössä jo pitkään ilman että mikään on räjähtänyt pitkin seiniä, koska lasikannua ei ole kiinnitetty moottoriosaan kunnolla. Eikä räjähtänyt nytkään,
tällä kertaa tomaattikeitto vain valahti alaspäin. Suoraan sinne moottoriin ja siitä kaikkialle, minne se nyt vain voi valua.
Sitä, miksi tomaattikeitto piti laittaa blenderiin, minä en tarkkaan tiedä. Niin kuin en sitäkään, miksi blenderillä ei enää toviin ole ollut mitään suomenkielistä nimeä.
Onneksi kotimme sähkökaapissa on vikavirtakytkimet. Moottorista valuu tomaattimehua vieläkin.
Keittiön siivottuamme voimmekin siirtyä roskia pihalle viedessämme asiassa eteen päin ja kääntää katseen kohti perheen autoa.
Ensin lakkasi takaluukku aukeamasta. On hirveän kätevää omistaa farmariauto, johon kaikki tavara täytyy tunkea sisään sivuovista, mutta siihen kyllä tottuu. Totuimmehan aluksi siihenkin, ettei takaluukku vielä auetessaan pysynyt auki ilman, että sitä tuettiin harjanvarrella. Harjanvarren käytyä tarpeettomaksi onnistuin silti tunkemaan tähän autoon mm. normaalikokoisen sisäoven, pinon kolmimetrisiä kakkosnelosia ja yksitoista ilmaista ikkunaa. Ensin täytyy vaan vähän ajatella,
ajattelemalla autoon tulee tilaa, myös sivuovista. Niin että ikilukkoon jäänyt takaluukku ei lopulta ole mikään ongelma.
Ei sekään ole, että sivupeili on säröillä, ei niin kauan kuin katsastuksen määräaika ei vielä ole käsillä. Eikä sekään mitään haittaa ettei oikea etuvalo toimi, eikä vasen jarruvalo, ei ihmisen ole mikään pakko ajaa pimeällä eikä jarruttaakaan, kovin paljoa,
ei varsinkaan nyt enää, kun moottorista on alkanut kuulua ääni, joka ei sinne kuulu.
Kaikki oli hyvin niin kauan kuin tilanne ei ollut edennyt konepellin alle. Nyt se on. Mutta hyvä puoli tässä on tietenkin se, että se tosiasia, että autossa on enää vain kolme ehjää talvirengasta, ei enää syksyn tullen sanottavasti ahdista.
Eihän ihmisen ole mikään pakko ajaa autoa.
Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, jona yksi lapsista saa sanottua: olis se kuitenkin ihan kiva jos äidilleen voisi vielä joskus soittaa.
Kiivetkäämme siis pihalta takaisin sisään ja alkakaamme fokusoida takaisin puhelimiin.
Sen jälkeen saatamme tosin alkaa toivoa, ettemme olisi tehneet niin.
Yleinen toimintatapa puhelimen hajotessa on varmaankin ostaa tilalle uusi. Ennen vanhaanhan se tehtiin niin että mentiin kauppaan ja haettiin sieltä uusi luuri – paitsi että ennen vanhaan puhelimet eivät hajonneet, ne olivat ikuisia ja johdolla seinässä kiinni ja toimisivat vieläkin, ellei se puhelinpistoke vaan olisi lakannut toimimasta. Ennen vanhaan kuitenkin meni jo, ja nyt on nyt, ja kuten kaikesta edelle kirjaamastani ehkä on aistittavissa, henkilökohtaisen talouteni tila ei nyt ole paras mahdollinen.
Niinpä, jotta lapseni vielä joskus voisivat kuulla puhelimessa ääneni ja kaikki hyvät neuvoni, erehdyn avaamaan tietokoneeni – arvaan sen varmaan olevan listalla seuraavana mutta yritän vielä torjua ajatuksen väsitämättömyyttä – etsiäkseni maailmanmarkkinoilta niiden kaikista halvimman näppäinpuhelimen.
Aluksi ilahdun. Aivan valtavasti. Tarjolla on huokeita seniorimalleja, joilla voi soittaa, joihin voi vastata ja joilla voi sekä lähettää että saada tekstiviestejä. Selkeillä, isoilla näppäimillä ja ilman mitään mahdollisuutta ladata taskuunsa yhtään näppärää, hermoja repivää pilipalisovellusta.
Tunnen pärjääväni jatkossa sellaisella aivan erinomaisen hyvin. Ihan hirveän paljon paremmin kuin tällä edellisellä, jonka äly ei lopulta riittänyt tulkitsemaan sen omaa laturia omaksi toimintaedellytyksekseen.
Tunnen pärjääväni tulevalla puhelimellani siis hyvin. En vain selviä sen ostotapahtumasta.
AION NYT TARJOTA VINKKEJÄ KAIKILLE SENIOREILLE. SENIORIPUHELIN HANKITAAN SEURAAVASTI:
Ensin etsitään internetistä mieluisin malli. Sitten etsitään paikka, josta sen saa kaikista halvimmalla, ja mikäli ostotapahtumalla alkaa olla kiire, myös paikka jossa halpa hinta yhdistyy nopeaan toimitukseen. Onhan nimittäin niin, että niitä halvimpia malleja EI voi löytää mistään kaupasta.
Ne ovat kaikista myymälöistä loppu, tietysti Joensuuta lukuunottamatta.
Terveiset Joensuuhun ja onnea: te säästytte siellä niin paljolta.
Kun mieluinen malli on löytynyt sellaisen (sattumalta puhelinoperaattorinakin toimivan) laitetoimittajan sivuilta, joilla nimenomaan luvataan toimitus myymälään jo seuraavaksi päiväksi tai ehkä tsägällä jopa vartissa, siirrytään maksutapahtumaan.
Ja siihen se homma sitten tyssää.
Ei ole mitään väliä sillä, että tilillä ehkä vielä olisi juuri huokeimman lempisenioripuhelimen verran rahaa. Sitä ei saa siirtymään sieltä mihinkään, sillä hajonneen puhelimen tilalle uutta ostaakseen ja verkkopankkia tähän ostoon käyttääkseen ihminen tarvitsee – arvaatteko jo? Tietenkin toimivan puhelimen! Jota ei voi ostaa pankkikortilla kaupasta, ei käteisellä eikä edes oravannahoilla! Sillä se pitää tilata verkkopankilla netistä ja verkkopankkiin pääsee kyllä läppärillä ilman mitään mobiilisovellusta pahvisella avainlukulistalla tarkkailemaan taloutensa tilaa, mutta rahan siirtämiseen sieltä pois täytyisi ensin avata tekstiviesti, jossa kerrotaan, mitä avainlukua nyt tulee käyttää.
Tässä kohtaa käännyn katsomaan olohuoneen tyhjää lankapuhelimen pistoketta.
Katseeni on haikea.
Tulevana seniorina olen etuoikeutettu ihminen, sillä minulla on lapsia, ja lapsilla pankkitilit samassa pankissa kuin minulla – ja koska osa heistä vielä on alaikäisiä, pankki on antanut minulle käyttöoikeuden heidän tileihinsä. Niinpä pystyn vielä siirtämään heidän tileilleen rahaa ilman tekstiviestejä tai savumerkkejä, koska tämä tapahtuma vielä toistaiseksi on nimeltään omien tilien välinen siirto.
Toimin siis niin. Siirrän senioripuhelimen verran rahaa yhdelle lapsistani, joka on kylässä ystävänsä luona, ja koska joku aidosti älykäs ihminen keksi whatsapp webin, jota käyttääkseen ihmisen EI ole pakko käyttää samaan aikaan kahta erillistä elektronista laitetta vaan yksi riittää, saan yhteyden tähän lapseeni antaakseni hänelle toimintaohjeet puhelimen ostamista varten.
Lapsi on kiltti ja lupaa auttaa. Mutta vaikka hän on 2000-luvun puolella syntynyt diginatiivi, terävä päästään ja vaikka hänellä on käytössään toimiva älypuhelin ja siihen vielä toimiva laturikin, uutta senioripuhelinta hän ei pysty niin vaan ostamaan. Ei, vaikka tekee parhaansa.
Puhelinoperaattorinakin toimiva laitetoimittaja, joka on sivuillaan luvannut toimittaa senioripuhelimen lähimpään myymään tsägällä jopa vartissa, ilmoittaa rahat lapselta saatuaan tälle tekstiviestitse, että senioripuhelimet ovat juuri nyt loppu mutta hän tulee kyllä saamaan kolmen arkipäivän kuluessa uuden tekstiviestin siitä, koska niitä taas olisi saatavilla.
Tässä kohtaa minua alkaa vähän jo väsyttää. Onneksi lapsi on kuitenkin kylässä ystävänsä luona, sillä alan saada tältä ystävältä hienoja videoita siitä, kuinka lapseni jonottaa puhelimitse tämän huijarioperaattorin asiakaspalveluun. Siellä soiva musiikki on pääasiassa hyvin hämmentävää, ja lapseni ilmeet siksi ilahduttavia.
Puolen tunnin kuluttua asiakaspalvelu vastaa. Kaupat perutaan. Raha ei tuosta vain tietenkään tilille palaudu, mutta senioripuhelimen, jota missään ei alun perin ollutkaan, puhelinoperaattori lupaa jättää lähettämättä.
Kun kaupanteossa on nyt päästy näin pitkälle, keitän kupin kahvia.
Sitten aloitan kaiken alusta, vain todetakseni että ei, tätä minulle nyt jo lähes pakkomielteeksi muodostunutta senioripuhelinmallia, jota joka paikassa luvataan halvalla, ei oikeasti ole missään. Siitä saa vain valtavasti hakutuloksia erilaisiin ei-oota tarjoaviin verkkokauppoihin. Ainoa ei-oota ei-tarjonnut oli se valehteleva puhelinoperaattori, ja sitähän me olemme jo kokeilleet. Joten:
niistä vinkeistä siis. Kuinka senioripuhelin oikein ostetaan?
Googlaa tori-piste-fi. Lyö sen sivuston hakukenttään itsellesi mieluinen puhelinmalli. Sitä löytyy käyttämättömänä yksi kappale Virroilta, latureineen. Hyvin halvalla ja vielä paketissa. Lähetä myynti-ilmoituksen linkki lapsellesi, hän tilaa sen sinulle minuutissa,
ja jos sinulla ei ole lapsia,
voi voi sentään. Sitten en tiedä, kuinka senioripuhelimen oikein voi hankkia.
Tilanne on siis nyt edennyt konepellin alle ja senioripuhelin ehkä tulee, ehkä ei. Lapsi kuitenkin otti varmuudeksi tilaukseen yhden euron hintaisen vakuutuksen siltä varalta, että paketti katoaisi postissa. Uskaltauduin kysymään häneltä, mitä sillä eurolla siis saa? Ei nimittäin ainakaan sitä puhelinta, sillä sehän on siinä vaiheessa jo kadonnut,
johon hän että sillä saa rahansa takaisin.
Tätä arvelinkin. Senioripuhelinta sillä siis ei saa. Senioripuhelimen saa vain tuurilla.
Omani jatkumista odotellessa.