Ensimmäiset lauseet on kirjoitettu ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kun.

Lauseita tuli pian lisää. Vuosien mittaan niitä tuli paljon. Tuli paperia repiä, sanoja jotka näyttivät vääriltä, täytyi vaihtaa.

Joitain en koskaan vaihtanut. Jotkut pysyivät. Paljon piti silti repiä.

Tuli uusia vuosia, vanhoja sanoja ja uusia. Niiden myötä aloin ymmärtää: minä yritän kirjoittaa tästä kirjaa.

Nyt ne sanat ehkä ovat painossa jo, en ole ihan varma. Ajatella, nyt jo. Ei mennyt kuin viisitoista vuotta.

Tähän on ollut pitkä matka. Kaveritkin ehtivät kyllästyä, parhaat moneen kertaan. Katseista luin sääliä. En tiedä, oliko sitä, saattoi olla virhetulkinta. Tuleehan noita.

Joku kuitenkin sanoi: entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Joku sanoi, ja joku muukin taisi sanoa.

Siihen ei voinut vastata, oikein mitään. Vain sanoja surulle etsivä tietää, kuinka välttämätöntä ne on löytää. Ei sitä muille voi selittää. Turha edes yrittää.

Yritin sen sijaan etsiä niitä muiden kirjoittamina. Yritin etsiä lohtua. Etsiä lohtua sellaisena kuin sen itse ymmärrän.

Muutama vuosi sitten minä sen viimein löysin.

Istuin Helsingin kirjamessujen yleisön joukossa. Väsytti, olin lannistunut. Olin jo lakannut yrittämästä. Olin luovuttanut ja ihmisten hälinä häiritsi, ulkopuolisuus yritti työntää minua ulos messuhallin ovesta, yritti sanoa: anna olla jo.

En silti lähtenyt, ja se on parasta mitä koskaan olen jättänyt tekemättä. Sillä sen vuoksi minä kuulin kuinka Tua Forsström puhui siitä, kuinka kirjoittaa surusta. Silloin kun se on liian suuri.

Aloin itkeä ja ymmärsin: en sittenkään ole yksin.

Minä ostin hänen kirjansa, ruotsiksi, vaikken edes lue ruotsiksi, luin sen kassan vieressä seisten puoleen väliin,

hengitys salpaantui,

menin kotiin, luin kirjan loppuun.

Sen jälkeen muistin taas, mitä minun täytyy tehdä. Muistin, kuinka välttämätöntä se edelleen oli.

Tuli yö ja minä ymmärsin. Ymmärsin, ettei omista sanoistaan voi luopua vain siksi, ettei niitä kukaan halua kuulla.

Myöhemmin luin saman kirjan myös suomeksi. Tua Forsströmin Anteckningar (Förlaget 2018), suomeksi Merkintöjä (Siltala 2018, suom. Jyrki Kiiskinen) on hienoin tähän mennessä lukemani kuvaus kuolleen lapsen jälkeensä jättämästä jäljestä.

Ilman sitä oma kirjani ei ehkä koskaan olisi mennyt painoon.

Entä jos kirjoittaisit jostain muusta. Minä tiedän, ettei sitä koskaan ole sanottu pahalla, päin vastoin. Tiedän oikein hyvin. Silti se on aina jäänyt korviin kaikumaan.

Niissä sanoissa oma yksinäisyyteni on aina kaikunut tavalla, jota en kenenkään toivoisi kuulevan. En muista, olenko koskaan vastannut tähän hyvää tarkoittavaan, ystävälliseen ehdotukseen:

en minä voi, en vielä, myöhemmin vasta. Ensin minun täytyy kirjoittaa tästä. Ja kirjoitan muuten juuri niin kauan kuin huvittaa, ja vielä sen jälkeenkin kun enää yhtään ei.

En muista, olenko vastannut niin, mutta niin minä olen ajatellut,

ja nyt, kun sanojen paikat oli pakko valita, oli pakko päättää, onko tämä hyvä näin vai vieläkö sivut täytyisi vaihtaa,

no nyt, onko nyt sitten hyvä?

Kauhea kysymys.

Lopullista versiota ei kai koskaan tullut. Koskaan ei oikeasti ole hyvä, kaikki on kai yhtä kesken kuin ennenkin,

jos on vaihdellut sanojen paikkaa viisitoista vuotta ja käyttänyt niistäkin useamman pelkkään kyyhöttämiseen, miten sitä voisi tietää, koska kirja on tullut valmiiksi?

Eihän sitä voikaan. Eihän se tulekaan.

Sen täytyy vain antaa mennä, valua sormien välistä, niin kuin lapsuudet äidin käsistä. Kesken ne jäävät kaikki.

Entä nyt sitten. Mitä nyt?

En minä vaan tiedä. En tiedä muuta kuin että painokone liimaa kai nyt sanojani kirjani sivuille tavalla, jonka takia niitä on kamalan vaikea enää saada paperista irti. Vaikka ihan varmasti kohta haluaisi.

Kaiken olisi voinut sanoa niin paljon paremmin. Niin paljon parempi alkaa tulla uniin.

Miltä tuntuu kun oma suru on viimein mennyt painoon?

En minä vaan tiedä. Ehkä vähän tyhjältä.

Ehkä vähän, tai ihan kauhean.

Vauva tulee kylään.

Vauva nostetaan yli kynnyksen, ojennetaan syliin. Vauva virnistää. Virnistys on vauvan tervehdys.

Vauva riisutaan ulkovaatteista, laitetaan lattialle.

Vauva valtaa huoneen. Huoneen valtaa vauvan tuoksu. Vauva tuoksuu tarmoa ja ryömii, tarkastaa kaikki paikat.

Vauva pysäyttää ajan.

Vauvaa on pakko katsoa. Ei voi tehdä mitään muuta. Ei voi miettiä menneitä, tulevaa ei muista, kun täytyy miettiä vauvaa,

sillä vauva katsoo silmiin, antaa luvan olla läsnä.

Vauva pysäyttää huoneen. Minä ja vauva, me istumme sohvalla. Ulkona sataa vettä, ulkona kuluu keskiviikko, ihmiset kävelevät siinä. Ihmisillä on kiireitä,

meillä on vain tämä huone. Minä ja vauva, me istumme siinä sylikkäin.

Ulkona sataa vettä.

Vauva juo maitoa, vauva kuuntelee sadetta.

Sitten vauva menee uneen.

Kun vauva on lähtenyt kotiin, ajan puute viipyy huoneessa vielä hetken. Huone on hetken hyvin hiljainen.

Sen jälkeen mennyt ja tuleva palaavat, pyytävät katsomaan sitä mikä ei ole nyt.

Tervetuloa takaisin vauva, taas ensi viikolla. Sinulle ja tuoksullesi on tässä hiljaisuudessa oma hiljainen paikka.

On päivä.

Istun pöydän ääressä. Kuuntelen kuinka aika kuluu.

Olen hankkinut kaapin päälle kellon. Sellaisen, joka mittaa aikaa vain, jos sen vetää. Sellaisen, joka tikittää. Nyt aika siis kuluu enää vain tarvittaessa, ja sen voi kuulla.

Katselen aikaa alaviistosta käsin, otan siitä kuvan. Se on kahtatoista vaille kolme. Pysäytän ajan siihen kuvaan, katseltavaksi. Nyt sen voi myös nähdä.

Aika on numeroitu, niin kuin ihmisen ikä on. Minäkin olen vastikään saanut uudet numerot, olemme täyttäneet vuosia, minä ja kaikki aikani.

Enää meidän täytyisi täyttää kaikki tulevat.

Menneiden myötä minusta on tullut kirjailija. Ja nyt, kun esikoisteokseni on lähdössä painoon, minun täytyy havahtua siihen, mitä kustannussopimuksessa lukee:

tekijä osallistuu teoksen markkinointiin ja myynninedistämiseen.

Kuuntelen, kuinka aika kuluu, katson kelloa ja mietin, mitä tuli luvattua.

Aika paljon. Mutta lupaukset täytyy pitää.

Jos palaisin sosiaaliseen mediaan, sinne, mistä poistuin joitain vuosia sitten, kun en enää jaksanut itseäni siellä? Kun en enää jaksanut odottaa tykkäysdopamiineja, odottaa ja janota, palkintoa joka ei tule, eikä riittäisi vaikka tulisi, en jaksanut odottaa jotain hauskaa tapahtuvaksi, sekin odotus kun enimmäkseen osoittautui turhaksi,

en jaksanut itsessäni sitä omaa puoltani, joka kadehtii toisten hyviä elämiä: niitä, jotka he ovat ansainneet. En jaksanut kadehtia, kun omanikin on ihan hyvä. Ja ennen kaikkea: en enää jaksanut tuohtua. Aivan kaikesta.

Jos palaisin sinne someen pörhistelemään? Uusin, ovelammin höyhenin? Myisin kirjaani siellä?

En taida pystyä. On ollut niin hyvä olla sieltä pois.

Osaan taas keskittyä, kun ei tarvitse reagoida siihen että toiset reagoivat, eikä varsinkaan siihen että eivät. Kirjat eivät enää jää kesken, eivät toisten eivätkä omat. Ne ovat alkaneet tulla valmiiksi. Osaan taas lukea, pystyn kirjoittamaan. En halua enää luopua tästä ilosta, enkä siitä

että

en enää ole koko ajan niin tuohduksissa, en enää niin ulkopuolinen. Vaikken enää mihinkään kuuluisikaan, eikä tapahtumakutsuja juuri tule.

En tiedä, olenko päässyt mihinkään sisäänkään, mutta huone, jossa nykyään istun, on enimmäkseen seesteinen. Huoneessa, jossa istun, minä usein myös hymyilen.

Ei sellaisesta halua luopua. Ei sellaista huonetta voi tieten tahtoen antaa pois.

On siis kai perustettava blogi ja sen myötä kirjan markkinointia vahvasti tukeva tanakka henkilöbrändi.

Voi sentään. Voi taivas.

Kuvaa en kyllä laita. Se on mennyt niin vanhaksi. Laitan vain kuvan ajasta, siitä mitä kello hetki sitten oli, ja omenapuusta, jonka sain lahjaksi, kun olin täyttänyt riittävän monta menneistä vuosista. Laitan kuvan puusta, joka pitäisi enää muistaa istuttaa. Että muistaisi. Että on joskus ollut jonkin ikäinen. Ja että voisi sen puun kasvun myötä seurata, kuinka aika edelleen kuluu. Vaikkei sen enää niin tarvitsisi.

Epäselvähän tämä kuva on, omenapuun taimi katoaa taustaansa juurellaan pari kaatunutta pensasta, jotka pitäisi istuttaa nekin, mutta epäselväähän tässä on vielä moni muukin asia. Kuten esimerkiksi se, mihin istutuskuopat kuuluisi kaivaa.

Puuttuvaa omakuvaa korvaamaan olisi varmaan syytä laittaa tähän seuraavaksi kuva omasta kirjasta. Siitä, jolla on nimikin,

olisi varmasti hyvä tehdä se laittamalla joku linkki kustantamon sivuille. Niille, joilta kirjan voi pian ostaa. Linkin minä kyllä varmaan osaisin laittaa,

kustantamon sivut vain näyttävät… kadonneen. Ne näemmä uudistuvat, avautuvat vasta ensi kuun alussa.

Kuuluuko minun olla nyt näin kamalan helpottunut?

Ei linkkiä vielä siis, ei kuvaa kirjasta. Oikein hyvä, aloitetaan ihan vaan hissukseen nyt. Se sopii oikein hyvin minulle ja myös itse kirjalle, onhan se nimeltään Salassa pidettävä. Siitä on Helsingin kirjastoissa jo kaksi varausta ja yksi Forssassa, vaikkei sitä edes ole vielä painettu. Sillä vaikkei sitä oikeasti ole vielä olemassa, omat numerot sillä jo on, ja numeroilla niitä selittävät kirjaimet – jotka tosin minulle eivät juuri mitään selitä: ISBN.

Näiden kirjainten jälkeinen numerosarja antaa kuitenkin kirjailijalle olemassaolon oikeuden. Sen verran minäkin ymmärrän.

ISBN 9789523791831. Minä siis olen.

Voi numerot. Nykyaikana niin tärkeitä, ehtiväisempiä, kulkevat kaikkien painettujen kirjainten edellä. Ja minä, minä yritän vain pysyä perässä,

väärässä paikassa väärään aikaan, omasta mielestäni oikeassa ajassa, siinä joka meni jo. Niin kuin aiemmasta kuvastakin näkyy.

Noin. Onko henkilöbrändi nyt luotu? Olenko kaikkien huulilla?

Eihän markkinointikone vain kirsku, onhan tämä riittävän hienovaraista, en kai vaikuta ahneelta,

joko saan palata pihalle kuoppia kaivamaan, omenapuun taimelle ja parille kaatuvalle pensaalle,

joko saan palata lukemaan ja katselemaan ikkunasta pellolle,

saako kohta mennä nukkumaan? Kun nykyaika kuluu, vetämättä. Muttei ilman ääntä.

Nykyajan ääni on hälinä. Se hajottaa huomion, pirstoo sen meiltä kaikilta. Henkilöbrändien haikea huuto sattuu korviin, kun me kaikki huudamme hiljaa yhdessä: katsokaa minua, katsokaa tänne päin.

Tällä lailla minäkin nyt huudan, näin, niin kuin me kaikki, yhdessä yhtä yksin. Kaikki tällä lailla näin.

Tällä lailla nykyaika on. Näin päin se on tahtonut itsensä laittaa, tällekin sivulle.

Yritän tulla sen kanssa toimeen. Yritys on vaikea ja haikailuni entisajan perään haikea.

Kulun täällä ajan myötä, vetämättä. Tervetuloa katsomaan,

sitä kirjaanikin, vähän myöhemmin. Kun kustantamon uudet sivut palaavat vanhoille paikoilleen, ja kirjaimet lakkaavat puutumasta, minunkin ehkä.

Oli päivä, nyt on jo yö. Blogia en vielä osaa käyttää, enkä yhtään tiedä, miltä se teille näyttää,

en tiedä, ja sen pitäisi varmasti kovasti kiinnostaa, moitteettoman ulkoasun, ei keskeneräisyyttä, mutta enpä tiedä,

tarvitseeko sitä lopulta olla muuta kuin on.

Tällä blogilla on nimikin, en vain ole keksinyt, mihin se pitäisi täällä laittaa. En myöskään itse tiedä tämän blogin osoitetta,

ja jos en minä itse sitä löydä, tuskin kukaan muukaan. Mutta kirjaani on nyt markkinoitu.

Kaikki on siis hyvin.