(Tämä tänään alkava lyhyt kirjoitusten sarja avautuu parhaiten heille, jotka ovat lukeneet esikoiskirjani.)
Täytyisi lähteä kirjamessuille. Kun on se kulkulupakin.
Mikä tässä nyt jarruttelee?
Taidan arvata.
Sumu on laskeutunut kaupungin ylle, messusumu. Se on luonnolta hyvin ystävällistä. Jotain tuollaista toivoinkin. Voin lähteä pyöräilemään kohti Messukeskusta ja toivoa eksyväni matkalla.
Onkohan Sofia siellä.
Entä jos Sofia ei ole siellä.
Entä jos olen siellä vieläkin ulkopuolinen, vieläkin yksin. Entä jos Sofiakin edelleen on?
Ajattelin että kulkulupa ja oma nimi esiintyjälistassa voisivat jotenkin auttaa. Tänään huomaan kuitenkin lamaantuvani, niin kovin tuttuun tapaan. Messuhumu on laskeutunut Pasilan sumun sisään, ja minä pelkään, että se tekee minusta taas apean.
Sanon itselleni tuomiten: ryhdistäytyisit.
Itseni katsoo takaisin, tuomitsevasti.
Näin olen siten tuominnut itseni kahdesti. Näin tämä tänään menee.
Seuraavaksi lähden kirjamessuille. Jos joudun perille asti, lukitsen pyörän, näytän ovella kulkuluvan, kuljen portista,
menen näkymättömäksi. Se auttaa.
Onneksi tänään on vasta torstai.
Keskustelen Helsingin kirjamessujen Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10.2021 klo 17 yhdessä Henna Mäkelinin kanssa.
Lähdin pellon laitaan. Otin kukat mukaan, etteivät kissat söisi niitä poissaollessani, kun kukaan ei olisi huutamassa heille: kuonot irti mun kukista nyt heti!
Perhe vaikutti ilahtuvan siitä, että kukat lähtivät maalle lepäämään.
Pelkääjän paikalla kukat ovat parasta seuraa. Ne kun eivät tahdo puhua.
Perillä pellon laidassa perjantai kesti pitkään.
Perillä pellon laidassa väsyneillä äideillä on tapana hoivata itseään tanssimalla itsekseen keskellä yötä kun kukaan ei ole pudistelemassa päätään. Pellon laidassa saa heilutella käsiä ilmassa ilman syytä niin, ettei se ole kenenkään mielestä noloa. Tiesittekö? Se on parasta tehdä juuri maaseudun rauhassa, sillä siellä kukaan ei koputa oveen ja sano: voisko ton musiikin laittaa vähän pienemmälle.
Pienempää musiikkia on paljon typerämpää tanssia kuin isompaa.
Koputusta kuului silti, päiväsaikaan. Talitintit koputtelivat seinää koko viikonlopun.
En käynyt kysymässä, mitä asiaa. Ehkä heillä vaan oli tarve remontoida.
Sunnuntaihin saavuttaessa kukat alkoivat osoittaa väsymisen merkkejä. Siksi poimin joukosta aikuisilta lapsiltani saamani kimput ja ripustin ne verhotankoon lepäämään.
Kukat ovat muisto. Ne ovat muisto siitä kuinka jokin meni valmiiksi,
ja kuinka se sitten hiljeni.
Kohta se on omalla paikallaan, kirjastossa. Ja sinne kun se sitten päätyy, tulee lopullinen hiljaisuus.
Sitä ennen esiinnyn kuitenkin Helsingin kirjamessuilla Esplanadi-lavalla sunnuntaina 31.10 klo 17. Me keskustelemme siellä yhdessä Henna Mäkelinin kanssa yhteisestä hilpeästä aiheestamme Lapsen sairaus ja kuolema sillä aikaa kun muu messuväki jo pakkaa tavaroitaan. Meillä on 22 minuuttia aikaa sanoa jotain.
Mitähän se mahtaa olla.
En yhtään tiedä.
On tullut tiistai. On aika pakata kirjakassit autoon ja todeta, että niin, tekemättä jäi tälläkin kertaa kaikki mikä piti, kaikki työ,
kaikki tehtävät. Kun piti vain tanssia, juoda kahvia ja katsella pellolle.
Sunnuntain valo paistoi sänkyyni puolen päivän jälkeen.
Makuuhuone tuoksui kukkakaupalta, sotkuinen. Olin juhlinut kirjaani ystävieni kanssa, he toivat tuoksun lahjaksi.
Tuoksu seisoi maljakoissa makuuhuoneen ikkunalaudalla. Sen yllä roikkuivat kuivumassa toissa viikolla pestyt paidat, kärsivälliset. Ilma kannatteli pölyä.
Ilma kannatteli rauhaa. Valo osui lepäävän kasvoihin. Hän otti valosta kuvan, minä.
Hiljalleen sänky alkoi täyttyä. Tuli kissoja, tuli lapsikin. Sunnuntain valo tarttui heihin. Ei ollut kiire, ei tärkeämpää tehtävää.
Minä ajattelin: nyt on hyvin.
Vielä perjantaina ei ollut. Oli hyvin vaikea olla. Olo oli sanaton, jopa minulle, jonka sanat sentään ovat aika säännölliset.
Vasta kun istahdin illalla ravintolan mikrofonin eteen ystävieni odottaessa valkoisten pöytäliinojen ympärillä aivan liian hiljaa, minä ymmärsin:
niin. Tämähän on ollut vaikeaa. Tämä kaikki on ollut. Tämä on ollut vaikeinta mitä on ollut.
Olin jakanut pöytäliinoille etukäteen nenäliinoja. Olin hyvin selvillä siitä, että niille voi olla käyttöä. Olin jakanut nenäliinat, aivan kuin jaoin joskus hautajaisissa virsikirjat,
tietäen, että niin, kohta te ehkä itkette, ja minä ehkä kauheasti en. Minä itken vasta myöhemmin.
Ja näin myös taisin tehdä.
Lauantaina rauha tuli. Kirja on juhlittu. Kirjaa on luettu ääneen ja se on ostettu, sen vähän mitä sitä tullaan ostamaan. Aamulla jouduin nousemaan aikaisin, menemään tärkeisiin paikkoihin, sopiviin.
Iltapäivällä palasin niistä. Vaelsin keskustan kaduilla kotiin päin yksin, nostin katseeni taivaalle.
Siellä se oli taas.
Niitä on viime aikoina näkynyt usein. Jalat maassa kulkevat kutsuvat niitä pilviksi, valkoista harsoa sinisyyttä vasten, tietyn muotoista, ohutta.
Ne pysähtyivät hyllyn eteen. Hyllyssä oli kaksi kirjaa muiden joukossa. Niiden selkämyksissä luki:
Salassa pidettävä.
Joku soitti pianoa.
Minä seisoin siinä, katselin kahta selkämystä, kuuntelin kuinka kirjakauppa soi. Seisoin siinä pitkään.
En tiedä, miltä tuntui. Ehkä ei enää tuntunut. Taivaalla siipi, kaupassa kirja, miltä se voi tuntua,
en minä enää tiedä.
Tuli sunnuntai. Illalla siivottiin. Sunnuntaina minäkin viimein pystyin, johonkin.
Toissaviikon paidat laitettiin kaappiin, makuuhuoneen pölyä yritettiin vähän hallita. Hallintaan sitä ei saa kuin hetkeksi, mutta onhan sen leijumista kaunista katsella, lokakuun valoa vasten.
Maanantaina valo on edelleen paikalla.
Lokakuun valo kulkee läpi asunnon, joka edelleen tuoksuu kukkakaupalta.
Minä lepään nyt. Minulla on sellainen päivä. Aurinko kiertää kotiani, syksyn viimeinen. Annan sen kiertää.
Olen tehnyt jotain sellaista, joka hämmästytti minut itsenikin.
Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa toiseen kaupunkiin hakemaan jostain varastosta oman kirjan tekijänkappaleita, ja muutamia muitakin kappaleita, pahvilaatikollisen verran.
Tärkeitä hetkiä elämässä: ajaa sinne yhdessä kera kuopuksensa ja perheen uuden vauvan, pojanpoikasensa, keskellä keskiviikkoa, syystä että emminävaantiedä, jotenkin tuntui että just näin tämä kannattaisi tehdä, en vaan ole ihan varma että miksi.
Jotenkin tuli vaan aamukahdeksalta mieleen ehdottaa perheen pienimmäiselle että hei, huvittaisko sua lintsata tänään koulusta, tarttis käydä Porvoossa. Voitko tulla mukaan. Kun mulla on siellä takapenkillä myös se lainavauva, joka melkein jo kävelee.
Niinpä me lähdimme. Meitä oli kolme.
Ja me pääsimme perille.
Perillä se melkein jo kävelevä vauva alkoi menettää hermojaan, siellä turvaistuimessa. Hän myös mainitsi siitä jotain.
Sillä aikaa minä kannoin autoon pahvilaatikkoa. Sieltä varastosta.
Perillä autossa minun teki pikkuisen mieli katsoa, kenen kirjoja olin autoon kantanut. Niinpä avasin sen pahvilaatikon.
Siinä kohtaa autossa takapenkin äänimaiseman jo saattoi havaita, paitsi kuopus, joka oli tajunnut varustautua kuulokkeilla.
Joten:
minä avasin oman kirjani ensimmäistä kertaa niin, että joku taustalla huusi.
Se tuntui ihan valtavan tutulta. Se tuntui suorastaan siltä että niin, olinko ikinä voinut kuvitella tapahtuvaksi yhtään mitään muuta.
En kai minä oikeasti ollut.
Välillä syötiin sitten sosetta ja pullaa ja nukuttiin päiväunet. Kirjalaatikko etupenkillä oli hiljaa ja odotti.
Elämä on sellaista. Ja lopuksi ajettiin kotiin,
moottoritietä niin, että hautausmaa, jossa oma kuollut lapseni nukkuu, vilahti ikkunasta sillä aikaa kun takapenkin turvaistuimesta käsin menivät jälleen jotkut pienet hermot.
Se oli yksi elämän päivä. Sellaisen elämän, jossa on tapahtunut kaikenlaista, ja edelleen tapahtuu.
Sellaisen elämän, joka joskus on pysähtynyt, pitkäksi aikaa, vain: jatkuakseen.
Mitä ajatella silloin, kun ohittaa moottoritiellä kuolleen vauvan hautaa, ja kuuntelee samalla kuinka elämä takapenkillä senkun jatkuu? Mitä ajatella silloin?
Kauniita, väsyneitä ajatuksia. Ajatuksia siitä että ihanaa kun joku taas huutaa,
Se ilmestyy jonnekin varastoon. Se pinotaan sinne ehkä, pahvilaatikoissa, näin luulisin. Pahvilaatikkoja ei varmaan ole kovin montaa.
Se on ehkä tullut valmiiksi. Se on nyt laatikoissa hiljaa. Laatikoissa aivan hiljaa.
Odottaakohan se jotain.
Odotankohan minä mitään.
En tiedä, eikä taida tietää kirjakaan.
Täytyisi siirtyä eteenpäin, mennä uusiin päiviin. En taida tänään pystyä. Jään ehkä tähän.
Minulle on sanottu: onnea kirjalle. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Mihin kirja tarvitsee onnea?
Olen mennyt jähmeäksi, sulkeutunut. Jotain piti avata, että kirjaan saataisiin sivuja.
Se oli aikamoinen homma, viiltää auki jotain niin kivuliasta, enimmäkseen yksin. Siksi en tiedä, mitä siitä enää sanoa. Mitä sanoa siitä tässä? Mitä sanoa siitä missään? Mitä vastata, kun joku kysyy: mites se sun kirja?
Niin, mites? Siellä se nyt lepää, laatikoissa aivan hiljaa.
Markkinointia vailla se siellä lepää. Millaista on markkinoida omaa suruaan? Mikä on sen markkina-arvo? Pitääkö siitä puhuessa hymyillä? Kuinka itsevarmasti se tulee tehdä?
Mietin näitä viimeksi viime talvena. Silloin kirjaan syntyi sivu, jonka myöhemmin poistin, turhana. Sille ei lopulta ollut mitään käyttöä, ei siinä kirjassa,
mutta nyt –
ehkä tämä päivä, tämä kohta tässä on sille hyvä paikka:
Osta tästä hyvä suru, vanha jo ja paljon käytetty mutta kestävä ja ajoittain hyvinkin voimissaan. Luotettava, jättää takuuvarmasti tien päälle. Tämän kanssa valahdat vieläkin joskus kulman taakse polvillesi, kun muut jatkavat matkaa.
Tästä jos liikaa puhut, kahvipöytiin tulee tilaa ja kalenteriin väljyyttä. Tämä suru huolehtii ajanhallinnasta puolestasi. Se ei tunne soveliaita paikkoja, vääriä hetkiä vain,
se kulkee vaivattomasti ees taas läpi vuosien, kuljettaa sinua valon lailla läpi huoneiden, joissa muut eivät käy,
paitsi he, jotka ovat niissä joskus itkeneet. Paitsi he,
Joskus täytyy kesken syksyn, kesken päivän istua kahvilan terassille ja pysähtyä siihen.
Täytyy juoda kahvia, täytyy katsoa. Sitä mikä on. Juuri nyt.
Siinä voi sitten miettiä omaa hankaluuttaan, omaa tapaansa olla maailmassa, omaa rooliaan, muuta maailmaa, sen hankaluutta ja etenkin niiden roolien, joihin itse pitäisi sovittautua. Tai ei.
Näitä voi miettiä. Ja sitten voi havahtua näkemään, mikä on. Juuri nyt. Tuossa pöydän reunalla.
Joku taapertaa siinä.
Tuossa se nyt menee ja pysähtyy järkyttymään kun maailma kirskahtaa, tai raitiovaunu. Miksi se taapertaa siinä, ja ennen kaikkea: miksi se taapertaa tuolla lailla ees taas?
Herranen aika miten tuttua. Eläimetkin siis tekevät tätä.
Raskaan viikon jälkeen ihminen saattaa mennä perjantaina nukkumaan jo ennen yhdeksää – vain herätäkseen lauantaina jo hyvissä ajoin ennen viittä siihen, että jokin painaa.
Siinä sitä sitä sitten makailee, peiton alla, miettimässä että mikähän nyt painaa.
Joskus se kuitenkin on aivan liian selvää.
Patriarkaatin painohan se siinä.
En usko että ihmisellä on hankalampaa elämänvaihetta kuin olla nuori nainen. Ainoa tähän rinnastuva elämäntilanne saattaa olla se, että on nuori mies, tai varsinkin jotain näiden kahden väliltä. Itse en kuitenkaan ole kokenut näistä kuin sen ensimmäisen. Ja se on jättänyt syvät jäljet.
Niin syvät, etten enää nykyään osaa olla yhtään nätisti silloin, kun törmään tilanteeseen, jossa joku minua nuorempi, useimmiten vielä kauniskin nainen joutuu rooliin, joka ei hänelle kuulu.
Nykyään näyttää käyvän niin, että sen sijaan että rouva silloin olisi aivan hiljaa, hän rypistääkin otsaansa, ottaa väärään rooliin joutunutta kädestä, kuiskaa että toi ei hei ollut ihan okei,
menee kotiin,
nukkuu yli yön, käy ensin joogassa rauhoittumassa, ymmärtää siellä, että vaikka itsensä kummallisiin asentoihin vääntäminen moneen vaivaan auttaakin, se ei vie mihinkään maailman asennoista niitä kaikista kummallisimpia: sovinismia ja vallan väärinkäyttöä.
Niinpä vaihtoehtoja jää vain yksi. Rouvan on pakko palata kotiin, keittää kuppi kahvia ja laittaa sähköposti laulamaan.
Sen jälkeen rouva jääkin vain odottamaan, että viestintuoja ammutaan. Ja tämähän toki myös tapahtuu, viidessä tunnissa viimeistään. Ensin vaan pidetään jokin kokous, jossa ehkä riidellään, en tiedä. Viestintuojia kun ei niihin välttämättä kutsuta.
Illalla viestintuoja sitten lepäilee ampumahaava rinnassaan sängyllään ja on vähällä vajota takaisin siihen ajatukseen, jonka hän maailmalta nuorempana omaksui: joo tää oli kaikki mun syytä, miksmä tein näin, miksmä oon näin hankala, miksmä oon tällainen. Oonksmä vaan käsittänyt kaiken väärin, olikstää nyt tämän sopan arvoista,
kunnes muistaa, että niin,
turhastako älähdin? Onko se turhaa silloin, kun on nähnyt vierestä, kuinka naisesta nähdään vain ulkonäkö, ei ihmistä kaikkine taitoineen? Ja kuinka sitä ulkonäköä kommentoidaan, kesken hänen lauseensa? Onko siitä turha suuttua, toisen puolesta?
Ei ole.
Keski-ikään kaartaneella naisella on ilo päästä viimein eroon vartaloaan nuolevista katseista kun hän puhuu. Siihen kuluu keskimäärin kaksikymmentäviisi vuotta, joillain vähän kauemmin. Neljännesvuosisata on pitkä aika olla kiusallisen katseen kohteena.
Neljänkympin tuolla puolen monella naisella kuitenkin on ilo päästä maailmassa uusiin rooleihin. Niitä on valittavana pääosin vain kaksi: tapettiin sulautuminen tai hankalan ämmän hommat. Ensimmäiseen pääsee olemalla hiljaa, toiseen avaamalla suunsa.
Joillekin jälkimmäinen on luontevampaa. Ja vaikkei kumpikaan näistä rooleista olekaan erityisen iloinen, niistä käsin näkymä maailmaan on kuitenkin entistä selkeämpi.
Kun kaikki voimat eivät enää kulu kiusallisen (tai imartelevan, riippuu katsojasta, riippuu tilanteesta) katseen kohteena olemiseen ja sen kanssa pärjäämiseen, havainnointi helpottuu.
Silmät avautuvat eri tavalla. Ja se, mikä maailmasta silloin näkyy – se kaikki ei ole kaunista.
Viestintuojalle saatetaan sanoa: sä olisit hei voinut olla paljon rakentavampi.
Totta kai olisin. Ihminenhän voisi olla hyvinkin rakentava. Ihminenhän voisi rakentaa vaikka mitä, kylmän rauhallisesti ja ajan kanssa, viileänä. Ja on muuten rakentanutkin.
Miksi naisen täytyisi olla rakentava silloin kun hän kommentoi maailmaan rakennettua sovinismia? Miksi sellaisten rakenteiden purkamiseen ei saisi käyttää vasaraa ja sorkkarautaa? Pumpulipuikoillako niitä pitäisi pyrkiä purkamaan?
Miksi nuoret naiset saa ohittaa ihmisinä ja tekijöinä tuosta vaan rumasti, mutta siitä pitäisi pyrkiä puhumaan kauniisti?
Tätä en nyt auringon kohta noustessa ymmärrä.
On aika nousta uuteen päivään hemmetin hankalana ämmänä, sellaisena, jota kohti ei ehkä enää seuraavissa kokoontumisissa katsota.
Ei se mitään. Pääasia että paskoihin rakenteisiin takertuneet ymmärtävät, että mitä tahansa mieleen juolahtavaa menneen maailman sekoilua ei enää tarvitse harjoittaa. Ja vaikka eivät ikinä ymmärtäisikään,
ehkä heidän on hyvä silti ymmärtää, että heitäkin pidetään silmällä.
Että kiusallinen katse ei välttämättä kulje vain yhteen suuntaan. Se saattaa heijastua takaisin.
Olen saanut vahvistuksen siitä, että kyllä, sanat ovat nyt painossa. Ja että lokakuussa, lokakuussa ne palaavat sieltä, nidottuina.
Minun kirjani.
Viime yönä sain siitä itkien kirjoitetun viestin. Eräs ihminen oli lukenut sen taittoversion.
Niin kaunis kirja, hän kirjoitti. Niin armollinen, tuttu, suora, lohdullinen, vinksahtanut, hauska, ihana. Saako kuolleesta lapsesta syntynyttä sanoa ihanaksi?
Saa.
Jotain tapahtui. Kirja sai lukijan, jota en ole vielä koskaan tavannut, ja lukijan myötä kirja sai takaisin jotain, minkä se on valmistumisensa jälkeen menettänyt:
merkityksen.
Onhan tietenkin aina kiva että joku kehuu. Kukapa siitä ei ilahtuisi, ketäpä ei hivelisi se, jos kieli on toisen mielestä kaunista. Ketäpä ei. Mutta silti,
ei arvio ole se, mikä on tärkeää.
Minä en koskaan ole halunnut olla kenenkään arvioitavana. En ole kestänyt sitä, että tekemiseni arvotetaan. Siinähän luisuu mukana arvotettavaksi itse. Kuka haluaa arvosanan siitä, millaiseksi on syntynyt? Eikö sen pitäisi olla kaikille yhtä hyvä?
Ei arvio kirjasta ole niin tärkeää, vaikka hyvä arvio ilahduttaisikin ja huonosta tietenkin tulisi paha mieli. Puhumattakaan siitä, ettei kukaan mitään sanoisi.
Tärkeää on silti vain se, että joku lukee. Ja että jokin tapahtuu.
Vain siten kirja pääsee perille.
Ja sitä minä viime yönä ajattelin, kun katsoin sähköpostiini kolahtaneita kauniita sanoja,
että nyt, nyt kirja on mennyt sinne minne sen pitikin: tuntemuksiksi, jotka on jaettu. Se on lakannut ajelehtimasta, lukija on ankkuroinut sen.
Olen saanut kirjakaverin. Se on tuntemuksista parhaita.
Kirja on mennyt paikoilleen, mennyt ja menossa. Kohta se pääsee kirjaston hyllyyn ja pölyyntyy, ja minun oloni lakkaa olemasta näin vaikea.
Tiedän sen siitä, että googlasin eilen kustantamon nimen. Itseäni googlaamalla en nimittäin sen sivuille löytänyt,
ja niin,
itseäni googlaamalla en myöskään löydä tänne. Onkin varmasti täysin oikea aika lopettaa itsensä googlaaminen.
Minun täytyy siis tulla omaan blogiini puhumaan itsekseni muilla keinoin. Nyt se onneksi sujuu jo aika näppärästi.
Sille, etten löydä tänne googlaamalla, eikä siten kukaan muukaan, on varmasti jokin syy. Se syy on varmaan ihan hirveän hyvä. Joku on nimittäin ehkä ostanut oman domainin mutta jättänyt väliin… hakukoneoptimoinnin?
Sitä, olinko se minä, en pysty varmuudella sanomaan, koska en ole erityisen hyvin selvillä siitä, mitä hakukoneoptimointi oikeastaan on, puhumattakaan siitä, että pystyisin avaamaan teille tässä sen kummemmin myöskään domainin käsitettä. Eihän se edes ole suomea.
Avaisin toki jos pystyisin, tai jos olisitte jotenkin tänne löytäneet. Tai jos teitä ylipäätään kiinnostaisi. Mikä tarkoittaisi, että teitä myöskin olisi. En vain tiedä teistä mitään, enkä siitä domainista juuri muuta kuin sen, että olen onnistunut ostamaan sellaisen – olin mielestäni siksi aika taitava – ja että oma nimeni oli mukavan halpa.
Se, että oma domainini roikkuu nyt oman huokean nimeni muodossa irrallaan internetissä ja johtaa juuri tähän blogiin, vaikkei sitä mistään löydykään, ei ole minun ongelmani. Se on pelkkä ihme.
Nykyaikahan on.
Kirjani on siis yhtä salassa pidettävä kuin minäkin täällä, mutta sillä on silti oma kansi.
Kansi on minusta siitä kiva, että se tuntuu omalta. Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole tehnyt mitään väärää.
Se tuntuu siltä kuin se kuuluisi juuri minun kirjaani, ei kenenkään muun.
Kansi on tärkeä.
Ei se varmaankaan ole niin kovin tärkeä kenellekään muulle, korkeintaan tekijälleen, mutta minulle se on.
Kaikkivoipaisempina vuosinani kuvittelin tekeväni kannen itse. Joskus oli aikoja, joina olisin voinut loputtomasti näpertää, ja näpersinkin, ja nähdä hirvittävästi vaivaa jonkin sellaisen asian eteen, jota kukaan ei koskaan huomaisi, puhumattakaan että ymmärtäisi, ihan vain siksi kun näpertäminen on niin tärkeää,
tai joskus oli,
ja kuvittelin sitten lopulta ottavani siitä näperryksestä kuvan. Tietenkin itse. Kanteen, ehkä lopulta omakustanteeseen.
Ja sitten kaikki ymmärtäisivät, aivan kaikki.
Enkä olisi enää niin yksin.
Jossain toisessa maailmassa, jossain rinnakkaistodellisuudessa, näin ehkä olisikin tapahtunut. Ja omakustannetta kohtihan tässä vahvasti onkin taaperrettu,
vähän väsyneenä,
kunnes sitten kumminkaan ei tarvinnut. Ja kunnes tielle sattui kustantamo, jota ilmeisesti kiinnosti, mitä minä kirjani kanteen toivoisin.
Ilmeisesti se oli heille jollain lailla tärkeää. Vähän niin kuin se kansien välikin.
Olen siitä heille hyvin kiitollinen. Ehkä kiitollisempi kuin he koskaan tulevat tietämään, vaikka kyllähän minä siitä jonkun sähköpostinkin taisin laittaa.
Mutta tämä toinen todellisuus sitten, tämä on niin paljon sitä rinnakkaista armollisempi.
Täällä kaikkea ei enää olekaan pakko tehdä itse.
Täällä kun on muitakin.
Joinain aamuina kun herään ja keitän kahvia, ja katson ikkunasta kuppi kädessä lehmuksia, lehdillä tai ilman, minä edelleen hämmästyn sitä, kuinka monia hienoja ihmisiä maailmassa on. Eikä täällä siksi enää tarvitse olla yksin.
Oman nimeni googlaaminen, jonka olen nyt kiltisti lopettanut, näemmä johtaa edelliseen blogiini. Siihen, jota kirjoitin ihmeen monta vuotta, ilmeisesti ihan vaan koska halusin, ihan ilmaiseksi – toisin kuin tätä, josta minä siis maksan, ehkä ihan vain siksi, että jotkut tosi monet muut onnistuvat tekemään bloggaamalla nykyään rahaa, mutta me kaikki muut emme vaan onnistu aivan kaikessa –
niin siis, sitä edellistä blogiani minä kirjoitin aina siihen asti kunnes lopetin.
Minusta on jonkin verran liikuttavaa huomata, että olen kai ihan tosissani kuvitellut, että internet unohtaisi. Sen kaiken minkä minäkin.
Jotenkin minun kyllä nyt käy internetiä sääliksi. Sillä taitaa olla kovalevy aika täynnä. Ihmisellä sentään on keinonsa, selvitä. Tästä kaikesta.
Huomaatteko: kovalevy. Huomaatteko, kuinka suvereenisti minulla on kaikki termistö hallussa. Kaikki sellainenkin, josta en mitään halua ymmärtää.
On jo yö. Öisin ei pitäisi ehkä kirjoittaa blogia, mutta minäpä olen tehnyt sitä ennenkin,
se tulee niin luontevasti taas. Ja voi miten ihanaa tämä on, puhua yölle. Eikä vain pöytälaatikkoon, tai hitaisiin, piiloon jääviin kirjoihin.
Toki enemmän pitäisi miettiä. Kaikkea sitä mitä tulee yölle sanoneeksi.
Onneksi yö ymmärtää. Aivan kaiken. Niin ja ai niin, tähän kohtaan pitää laittaa linkki, että joku ostaisi,
Eikä kannata uskoa, että se ilmestyisi vasta marraskuussa, vaikka internet niin väittäisi. Sillä internetillä on kovalevy niin täynnä, ettei se vaan ymmärrä, että jotkut hitaat kirjat ovat lopulta odotettua jonkin verran nopeampia.
