Toissa syyskuussa saavuin tähän laituriin toista kertaa elämässäni. Ensimmäisestä kerrasta oli aikaa melkein neljäkymmentä vuotta.

Tuli kummallinen olo. Hyvin kummallinen.

Sanat puuttuivat.

Etenin maisemassa, saavuin tähän.

Kävelin ovelle ja avasin sen.

Astuin sisään, istuin alas.

Käännyin katsomaan kohti kattoa.

Siinä se oli, edelleen. Täsmälleen niin kuin muistin.

Istuin siinä pitkään. Katselin jotain mikä on mennyt: kolmen hengen kohtausta lapsuudestani.

Katselin sitä pitkään.

Kohtaus oli äänetön. Ei kuulunut mitään, sanoja ei edelleenkään ollut.

Menin vaisuksi. Pitkään istuttuani nousin penkistä, poistuin ovesta ja vedin henkeä. Se oli jotenkin pakahduksissa.

Kävelin rantaan. Levitin kalliolle viltin. Lepäsin sillä tuntitolkulla kynä kädessä ja yritin ymmärtää.

Ei siitä mitään tullut. Mutta puolitoista vuotta myöhemmin ymmärsin kirjoittaneeni silloin muistikirjaani erään kirjan kolmannen luvun.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin hakeutunut erään toisen saaren rantaan. Istuin itsekseni, katselin kuinka lokakuun alun aurinko kultasi kaislikkoa ja äkkiä, kesken kaiken katsomisen, minä ymmärsin: se eräs kirja, jota minä pian taidan kirjoittaa, on nimeltään Veneleikki.

Tässä kohtaa rantaa ymmärsin, ettei nimeä enää voisi muuttaa. Ei, vaikkei minulla ollut vielä kovin selvää kuvaa siitä, mistä se kirja oikeastaan kertoisi, vain aavistus.

Aavistus oli, vain sanat puuttuivat.

Suora leikkaus nykypäivään: osa puuttuu edelleen, mutta nyt sitä kirjaa voi jo markkinoida. Vaikkei se edes vielä ole tullut aivan täyteen. Sellainen maailma nykyään on.

Kirjan nimen itselleni markkinoituani olin siitä niin myyty, että lopulta minun täytyi kirjoittaa sen niminen kirja. Ei ollut vaihtoehtoja.

Nyt Veneleikki on suvantovaiheessa. Sen toinen luku, tärkein ehkä, junnaa jotenkin jumissa, muut noin kaksitoista ovat jo tekeytyneet hyvälle mallille.

Tämä on kummallinen kohta. Tässä kohtaa koko asiasta ei kuuluisi puhua kenellekään yhtään mitään, mutta täällä sitä nyt sitten lupaillaan. Että tällaista olisi, ostakaa, ostakaa.

Se tuntuu väärältä. Mutta moni asia nykyään tuntuu, tässä maailmassa. Ja siksi Veneleikistä onkin sukeutunut pieni kertomus pakenemisesta.

On kuitenkin muitakin asioita, joita nykyään täytyy paeta. Yksi niistä on ylitse muiden: se, jonka parissa junnaan siinä toisessa luvussa.

Mikä se on?

Pysykää linjoilla.

(Veneleikki on tilattavissa ennakkoon minulta sähköpostitse osoitteesta virkkunenjulia@gmail.com )

Aamulla herätessä se on ikkunan takana, lojuu pihalla: uusi lumi.

Ei siitä voi pahastua. Sehän tervehtii.

Päivällä tekee äkkiä kovasti mieli siivota. Juuri tässä kohtaa tätä peruttua kevättä, kun täytyisi alkaa markkinoida seuraavaa kirjaansa. Sitä, joka on vielä vähän kesken, mutta menee kesällä kansien väliin, valmiiksi. Koska näin olen mennyt lupaamaan.

Illalla lattiat on pesty ja kaikki pyykit, lakanat on vaihdettu, kukat kasteltu ja olohuoneen matto imuroitu erityisen hyvin.

Sen jälkeen tekee mieli pyyhkiä pölyjä. En koskaan pyyhi pölyjä. Tänään tekee kuitenkin mieli, sillä tänään täytyisi alkaa markkinoida.

Pyyhin pölyjä kotoa, vaikka oikeasti täytyisi tulla tänne, tälle sivulle, pyyhkiä ne täältä, tästä hiljaisuudesta, olla tulevinaan tänne muina naisina, joinain toisina, aivan kuin olisi ollut eilenkin, vaikka oikeasti kävi täällä itse viimeksi joskus vuosi sitten, eikä silloinkaan oikein tainnut olla mitään asiaa,

täytyisi tulla ja olla olevinaan ja ihan vaan ohimennen mainita että niin, minulle muuten saa tehdä ennakkotilauksen seuraavasta kirjastani, joka ilmestyy elokuussa.

Nyt on tyynytkin pöyhitty. Juon teetä, pohdin sanamuotoja. En keksi muita kuin nämä:

tilaa minulta kirja, jota ei vielä ihan ole. Tilaa heti. Tilaa pieni iloinen sika säkissä, keskenkasvuinen, vastine rahalle on vielä vaiheessa. Tilaa, jotta voisin saada sen valmiiksi ajatuksen voimalla, ajattelemalla: ehkä joku lukee sen, ehkä se ei ole turha.

Tilaa nyt, osoitteesta virkkunenjulia@gmail.com , saat sen elokuussa. Minä toimitan sen sinulle.

Voi olla, että tätä täytyy vielä vähän hioa. Voi olla, ettei tämä ihan toimi. Semminkin kun tällä sivulla ei koskaan käy kukaan, en edes minä.

Ehkä tämä onkin juuri siksi ihan oikea paikka markkinointiharjoituksille. Aloitetaan konttaamalla. Aloitetaan sillä, että yritän miettiä, mitä kertoisin tulevasta kirjastani.

Yritän miettiä sitä yli yön.

Pysykää linjoilla – tai siis: tulkaa ensin tänne, että on missä pysyä. Sarja alkaa.

Mantere.

Saapuminen takaisin on aina vaisua, aina yhtä vaikeaa. Saaren hiljaisuutta vetää hetken perässään, ennen kuin se hiipuu näkyvistä, katoaa kaiken taa,

perheen, puheen, liikenteen.

Sähköpostin avaaminen pelottaa. Postilaatikkoaan oppii pelkäämään, koska kaikki hylkääminen tapahtuu siellä.

En tiedä, uskalsinko toivoa. Yritin toivoa salaa. En kertonut kenellekään, en kai siitäkään, että Seilin saarella heräsin yhtenä yönä kahteen lauseeseen:

kohta tapahtuu jotain hyvää

ja

se liittyy asuntoihin.

Avasin silmäni, ajattelin: hyvä. Sitten jatkoin unia, unohdin.

Kotona kaikki oli niin kuin kaikki kotona on. Palasin mantereelle, päivät täynnä toisia, jatkoin vielä unia. Sitten tuli torstai.

Tuli aamu.

Tuli sähköposti. Sen liitteenä oli kirje. Se oli osoitettu minulle.

Tuijotin sitä. Tuijotin lauseita pätkissä.

We are glad to inform you that –

Aloin itkeä.

– your application has been succesful.

Voiko se olla mahdollista.

We welcome you.

Oli ollut syyskuu, kun olin tajunnut: pelkkä retkeily ei riitä. Minun täytyisi päästä syvempään rauhaan, täytyisi päästä pidempään työhön, puheettomaan, perheettömään yöhön, aamuihin joita toiset eivät täytä. Ajalla.

Täytyisi päästä residenssiin. Ja mieluiten kauas mantereelta.

We welcome you.

Torstai oli kevyt, painoton. Koko viikko sen jälkeen on ollut, ja on, nyt kun on tapahtunut jotain hyvää,

jotain, mikä liittyy asuntoihin.

Hakemuksen jälkeinen alakulo hiipuu näkyvistä, katoaa ilon taa. On taas saari, joka odottaa. Minua,

ihmistä, johon joku on uskonut.

Saari odottaa, että palaisin, saaressa oma huone.

Nämä tässä ovat retkeilykenkäni, tämä tässä iloista suurin. Otan ne molemmat mukaan. Kun palaan. Tähän kuvaan.

Rauhasta nousee levottomuus.

Mikään ei ole niin vaikeaa kuin se kun mikään ei tapahdu. Kun on toivonut liikahdusta,

että jokin nytkähtäisi. Eikä mikään tapahdu. Saari pysyy paikoillaan.

Rauhasta nousee turhautus. Eikö saari vaan voisi päästä irti, ajelehtia avomerelle, tahdon mennä mukana. En tahdo seistä tässä rannassa näin aloillani,

saari, tee jotain.

Ei se tee. Siinä se pysyy, jalkojeni alla,

reitit käyvät tutuiksi, vain veden pinta vaihtuu. Siksi sitä täytyy tulla tarkkailemaan.

Tänään rantaveteen on uponnut taivas.

Ärsyttää. Nousisit sieltä,

ryhdistäytyisit.

Minäkin yritän. Olen liimannut tietokoneen näppäimistön viereen terveisiä itselleni:

Sinnikkyys palkitaan. Muista se. VARO KUOPPAA.

En piittaa koko viestistä ensinkään, välttelen näppäimistöä, sitä varten tarvitaan useampikin keskeneräinen käsityö.

Mitä keskeneräisempi, sen parempi,

ja kun en nyt enää muuta täällä hämärässä huoneessa keksi pelätä, olen alkanut pelätä sitä että jokin niistä tulee valmiiksi, tai kaikki.

Se on kauhea, armoton ajatus. En tahdo että mikään tulee. Sillä siten mikään ei voi mennä pieleen,

huonoksi.

Kun lähtee yksin saarelle ajatellakseen omiaan, ja huomaa sitten, vasta viidentenä päivänä, ettei ajatuksia ole.

Kun lähtee kirjoittamaan, ja huomaa sitten kynä kädessä, ettei sanoja tule. Ei siihen tahtiin kuin mantereen puolelta mukaan raahatut omat odotukset ovensuussa lumisten kenkien vieressä toivoisivat.

Se on ihanaa. Odotus sulaa eteisen matolle.

Päivät ovat pitkiä, eivät ota loppuakseen. Aika käy hitaalla. Lumi sataa, tietä pitkin tulee traktori ja auraa,

lumi sataa taas, taas tulee traktori,

aurinko paistaa.

Siinä sitä riittää katseltavaa, ikkunasta.

Paras tapahtuu kuitenkin rannassa: kukaan ei tule.

Saarelle jääneiden kanssa oppii tulemaan toimeen. Alkuun vähän hirvittää, kun oman huoneen raolleen jäänyt ovi aina narisee auki,

joku täällä ei pidä suljetuista ovista,

mutta sehän on pelkästään ymmärrettävää. Saarelle jääneiden kanssa tulee toimeen, kun sanoo heille nukkumaan mennessään: ei ole hei enää mitään hätää, levätkää rauhassa vain.

Niin saa levätä itsekin.

Saaren synkkä historia on kuitenkin läsnä myös päivisin: ikkunalaudalta löytyy kuivattu hemuli.

Hänen kanssaan tulee toimeen, kun antaa hänen vain olla oma itsensä.

Keittiön nurkassa kyyhöttävä työpöytäni pitäisi siivota.

Olen suunnitellut sitä lokakuusta asti. Mutta marraskuun pöly, ja joulukuun, ja tammikuun,

ja se kaikki pölyn alle kasattu tavara,

siihen on hirveän vaikea puuttua. Siitä ei voi kuin katsoa pois.

On siis keskityttävä siihen, minkä todella osaa.

Nyt lieden säätimet eivät enää ole tahmeita,

mutta keittiön lattia on, ja lattialla keskellä päivää seisovan naisen ajatukset.

Hän on koko päivän ajatellut pikkumaisia. Hänellä ei ehkä ole mainittavaa kykyä säädellä hakemusten jälkeisiä tunnetilojaan, mutta hän kompensoi sitä hellyyttävän hyvin kehittyneellä taidolla keskittyä epäolennaiseen. Sitä paitsi on hirveän vaikeaa edes yrittää säätää mitään, jos säätimet ovat tahmeat. Että sikäli tässä ei ole mitään epäolennaista edes,

en tosin ajatellut tehdä ruokaa tänäänkään, kenellekään, koska pikkumaiset ajatukseni vievät keittiöstä niin paljon tilaa, ettei sinne nyt mahdu antautumaan lieden ääressä seisomiselle.

Antaa niiden hautua siellä. On helmikuu, keittiössä kaaos, olohuone kissankarvaa, eteinen hiekkaa, kylpyhuone pyykkiä ja makuuhuoneessa mahdoton kävellä, lattialle on lajiteltu esteitä. Mihinkään tästä on hirveän vaikeaa puuttua. Ei voi kuin katsoa pois,

ikkunan takana puut leikkivät kuollutta. Niillä on ehkä jotkut säätimet, joilla ne sen tekevät, jossain kohtaa kevättä joku niistä sitten napsauttaa silmut päälle, ja muut havahtuvat samaan,

ehkä minäkin vielä. Ehkä minäkin,

sinäkin ehkä.

Kun on yrittänyt pukea sanoiksi sen, miten aikoo pukea sanoiksi.

Kun on käyttänyt sanoja, joita ei muutoin käyttäisi,

kuten fragmentaarinen. Tai lineaarinen.

Kun on väittänyt, ettei viihdy lineaarisessa ajassa, ja jää sitten hakemuksen lähettämisen jälkeen miettimään, miksi sanoi niin. Että voiko se ylipäätään olla totta. Ja mihin se edes liittyy.

Kun tietää koko hakemuksen turhaksi, tai ainakin luulee,

kun luulee tietävänsä, että kaikki tuleva tarvitsee uskon siihen, että se voi tulla. Kun tietää luulevansa, että uskomatta se ei tule,

silloin usko pettää, jättää ihmisen näppäimistön ääreen yksin.

Kun on painanut lähetä-painiketta klo 15.46, kaikki on tyhjää. Kaiken turhuus leviää hämärtyvään huoneeseen. Neljätoista ylimääräistä minuuttia, jokainen heitetty hukkaan,

ne kaikki olisi voinut käyttää sen tyhmän hakemuksen jääräpäiseen viilaamiseen. Paranteluun, häthätäiseen eiku-tarkoitan-sittenkin-että hajanainen, ei fragmentaarinen. Tarkoitan sittenkin että uskokaa minuun, uskokaa väkisin, yritän uskoa itsekin, olen itsekin hajanainen ja näissä hommissa se onkin pelkkä siunaus,

kirjat kirjoittavat itsensä itse, sekalaiset lauseet kirjataan ylös sekalaisessa järjestyksessä sitä mukaa kun niitä tulee, ne ovat kuuloaistimus, ei niistä pidä puhua. Ja miten se minuun edes liittyy. Ei niitä tule etukäteen vatvoa, turha niistä on laatia työsuunnitelmia,

ja miksen maininnut kuulevani niitä lauseita, miksi pyyhin sen kohdan yli, miksi ajattelin että ei tätä, nehän pitävät minua hulluna, miksi ajattelin niin, sehän on totta,

minä kuulen lauseita. Olen kuullut aina. Ne eivät ole puhetta, ne ovat kieltä,

ne ovat kieliaistimus, äänetön. Kun hiljaisuutta kuuntelee, se alkaa sanoa.

Kun on laatinut hakemuksen, on rikkonut taian. On luvannut etukäteen jotain, mistä ei mitään tiedä, jotain minkä haluaisi olevan salaisuus. On tehnyt etukäteisen ruumiinavauksen, pilannut. Altistanut varjelemansa arvostelulle, kertonut nimenkin,

voi ei, miksi kerroin nimenkin, nyt ne tuhahtavat sille,

olen altistanut itseni tuhahtamiselle,

ja kun on näin toiminut, on menettänyt kaiken. Hyvissä ajoin etukäteen. Kaikki on hajonnut.

Sen jälkeen seuraava kirja kootaan omin avuin hauraista palasista pitkin lattiaa. Kielteisiä päätöksiä odotellessa siihen on hyvää aikaa, ja varsinkin niiden jälkeen.

Aika on silloin hyvää, koska kukaan ei siltä mitään odota. Kirja saa kirjoittaa itsensä itse, sitä ei tarvitse piinata menneillä suunnitelmilla. Niillä, joita laatiessa hävetti. Hyvissä ajoin etukäteen.

Tämän kaiken ymmärrettyään voi nostaa katseensa näppäimistöltä, katsoa kissaa kaapin päällä.

Hän on siinä niin kuin ennenkin. Ja kaikki muukin on.

Kyllä kai minä tiesin, että tällainen yö vielä tulisi. Tiesinhän minä, mutta unohdin,

unohdin, että joskus aamukahvi on keitettävä jo ennen kuin menee nukkumaan. Ja todettava sitä hörppiessä sitten että jaaha,

vai niin,

tuli sitten asiaa avaruudelle, ei suinkaan unimaille.

Jo oli aikakin. Olen siis takaisin.

Olen käynyt paikoissa. Ne ovat olleet riittävän avaria ajatusten tulla. Olen keinunut pimeällä merellä pienen laivan kannella yksin tähtitaivaan alla, tuntenut pakahduttavaa vapautta, joka ei ole tuttua mistään,

tuntematonta helpotusta,

vapautta, jota en ennen ole tuntenut.

Olen käynyt paikoissa. Niissä on tullut ihmisten sijaan vastaan pelkkiä eläimiä. Olen tervehtinyt heitä kaikkia. Kukaan ei ole vastannut,

mutta he kaikki ovat kyllä kuunnelleet.

Olen tavannut myös uuden vauvan, uuden pojanpoikasen. Tähän mennessä hän on ehtinyt syntyä, kasvattaa posket ja avata silmänsä. Niillä hän on sitten minua katsellut, hyvin pitkään, hyvin tarkasti. Olen sanonut hänelle asioita, hän on kuunnellut.

Olen tuntenut tulleeni kuulluksi. Vauvat osaavat sellaista. Osaavat hetken, ennen kuin ryhtyvät jäseniksi perheisiin ja oppivat ohittamaan, valikoimaan kuulemansa.

Olen käynyt paikoissa, palannut takaisin ja tajunnut: jokin on tulossa. Ei auta kuin odottaa.

Ulkona myrskyää. Olisinpa vielä merellä. Mantereella on niin kamalan ahdasta, tuulikin tyssää talon seinään, keskuslämmitys lamaa taivaan laakeudelle herkistyneen hermoston,

on niin kamalan huono näkyvyys. On vaikea nähdä, mitä on tulossa.

Ei auta kuin odottaa. Odotellessa voi etsiä merkkejä.

Liikennemerkkejä vaikka. Sillä lailla voi esim. löytää varoituksen omasta elämästään:

Onneksi en löytänyt sitä ajoissa. Mutta tämän onneksi löysin:

Nyt osaan väistää mereen putoavia autoja. Sillä aikaa kun odotan.

Sitä, mikä on tulossa.

Olen miettinyt talvipesästäni kömpimistä.

Tämä on vasta harkinnassa. Kevään suhteen ei kannata tehdä mitään hätiköityä, eihän sitä tänä vuonna tehnyt luontokaan. Nyt se kuitenkin näyttää antaneen periksi, itselleen ehkä.

Minä vasta harkitsen.

Mietin, mikä menneessä talvessa tällä kertaa oli pahinta, ja valinta on selvä:

se, etten ryhtynyt ajoissa kirjaamaan ylös kaikkia tekemiäni kirjoitusvirheitä. Ne nimittäin kertoisivat elämästäni tuhannesti enemmän kuin lukematon – toivottavasti – määrä päiväkirjojani, joita yritän sulloa pois silmistä.

Paras jää aina tallentamatta, paras ja ihmeellisin. Tiedän tehneeni hienoja virheitä,

mutta suurin niistä on se, että ne on nyt kaikki korjattu. Paitsi suurin kaikista.

En enää uhoa missään uusien näkökumien löytymisestä enkä kurjallisuusterapian mahdollisuuksista. Enää työkalupakkiini ei kuulu sosiaalipedagoginen yöote enkä tee kehtaamistyötä. Ja nämä sentään olivat vasta pientä. Kaiken ison ja hienon unohdin.

Kysynkin nyt: miksi?

On kai kevät. Se yrittää ikkunasta, tanssittaa huonepölyä.

Täytyisi tomuttaa. Täytyisi ottaa itseään niskasta, ravistella. Mattoparvekkeella vaikka. Mutta niin kauan kuin kevättuuli tanssittaa katupölyä, minä en jaksa.

Peskää ensin kadut, pyyhkikää puut ja pensaat silmujen tulla. Ennen en täältä kömmi.

En ole enää ihan varma, kuinka kauan tämä kori on kotioveni ulkopuolella kyyhöttänyt, mutta luulen, että viikkojen sijaan kyse alkaa nyt jo olla kuukausista.

Siitä olen kuitenkin ihan varma, että minä itse asetin tämän korin tähän, rappukäytävään kotini oven viereen, ja että silloin kun se tapahtui, aikeeni olivat paitsi reippaat, myös vilpittömät.

Ihan pian tulisin napanneeksi tämän korin syliini ja kiikuttaneeksi sen kellariin, muiden rumien koristeiden viereen.

Ihan pian.

Eihän se vaikeaa olisikaan ollut, mutta joillain asioilla vain on oma aikaikkunansa. Ja kun se sulkeutuu, me olemme ihmisinä yllättävän kädettömiä. Ja sen jälkeen päällimmäiseksi vaihtoehdoksi harvoin jääkään muu kuin katsoa muualle.

Olen oikeastaan ihan kamalan ylpeä siitä, kuinka koko perheeni nyt maaliskuun puolivälin jälkeen sen joka päivä tekee. Me kaikki vain kotiin tullessamme leikimme, ettei se kori enää ole siinä. Ja me olemme siinä myös onnistuneet.

En tiedä, miksi minun äkkiä kuitenkin, jälleen kerran kotiin tullessani, silti piti yllättäen ottaa siitä kuva. Ehkä se oli äkillinen tarve olla jossain läsnä, edes rappukäytävässä,

edes hetken,

ehkä minulla oli äkillinen tarve nähdä ohi sen, mitä on. Enkä kuitenkaan päätynyt näkemään muuta kuin sen, mitä on. Omalla kotiovellani.

Olen välttänyt kirjoittamasta mitään blogia. Tämä ei ehkä vähiten liity siihen, että joku sukulainen on männäviikkoina viitannut siihen, että olispa kiva lukea taas jotain mitä kirjoitat,

eikä varsinkaan siihen, että on erehtynyt liittämään olemattoman osoitteensa turhien apurahahakemustensa tai muiden olemassaoloyritystensä oheen.

Sellainen lakkaa motivoimasta, sanomista.

Olen odottanut, että aika kuluisi. Olen odottanut, että ne harvat, jotka tietävät minun täällä joskus vähän puhuvan, unohtaisivat minun koskaan mitään puhuneen. Sillä se lohduttaisi minua. Ja minua harvoin enää nykyään motivoi tekemään oikein mitään oikein mikään muu kuin lohtu.

Olen toki myös välillä yrittänyt kirjoittaa jotain. Olen yrittänyt laatia asiallisiin paikkoihin niihin moitteettomasti sopivia tarpeellisia lauseita,

olen kääntänyt tunnetta kieleksi, olen antanut sille ymmärrettäviä nimiä, naamioinut sen asiaksi. Olen tukenut toisia sopivien sanojen löytämisessä sille, mille ei sopivia sanoja ole,

ja sitten, lopulta, kaiken ammattitaidon alkeita hipovan yritykseni keskellä olen eniten itse ilahtunut omista kirjoitusvirheistäni. Että kun olen laatinut ohjaussuunnitelmaa kirjoitusryhmälle, jossa kuolleiden lasten äidit saavat viimein sanoa kynällään sen, mikä sen on sanottava, ohjaussuunnitelman otsikoksi tulen sitten kirjanneeksi:

terapeuttisen kirjoittamisen ryhmä lapasensa menettäneille.

Eikä minua edes hävetä se, että nauran itsekseni yössä. Omalle pystymättömyydelleni.

Minä en enää aio kiikuttaa noita koristeita mihinkään kellariin. Olkoot siinä, jouluun ei enää ole kuin reilut yhdeksän kuukautta, miksi vaivautua nyt, kun aurinko viimein paistaa ja kaikenlainen ruoho kohta tuoksuu,

miksi vaivautua nyt, kun me kaikki olemme jo tottuneet. Minä ja perhe ja naapurit ja rappusiivooja,

miksi suotta hetkauttaa mitään sellaista, johon me kaikki olemme jo ehtineet tottua, ja mikä ei ketään meistä enää hetkauta. Sillä maailma on viime aikoina hetkauttanut kaikkia meitä jo ihan riittävästi ilman, että kukaan siirtää tätä koria.

Minä en sitä enää ainakaan aio tehdä. En ennen ensi joulua.

Jos se vielä tulee.