Lokakuinen aamu.

Herään itsekseni pellon laidasta, keitän kahvia ja mietin, ottaisinko tänne tänä aamuna vastaan koko maailman.

Vilkaisen uutisia, niin kuin joka aamu, ja totean: en taida viitsiä. Sitä täytyy sitten vain kommentoida, ja siinä se päivä sitten meneekin, päätä pudistellessa, ja minulla kun olisi vielä useampi pussi tulppaanin sipuleita luonnolle luovutettavaksi ennen kuin palaan kotiin kaupunkiin.

Ajattelen ensi kevään kukkia, katselen harmaata taivasta ja mietin, kuinka selvitä taas ensi talvi siitä, ettei oikein ole olemassa. Kirjailijana, tai oikein kenään muunakaan. Pelkkä kirjojen kirjoittaminen ja julkaiseminen nimittäin ei siihen välttämättä auta. Jonkun täytyisi myös huomata ne. Huomaamatta niitä on kenenkään vähän vaikea lukea.

Olen uinut. Se auttaa. Eilen illalla olin pikkukaupungin uimahallin viimeinen asiakas. Ennen sulkemisaikaa minulla ei ollut pelkästään omaa rataa vaan kokonainen oma allas, tyyni.

Valaistus oli miellyttävä eikä kukaan puhunut. Olisin halunnut jäädä sinne kellumaan koko yöksi.

Tulppaanin sipuleja hypistellessäni olen ajatellut verovaroin kirjoitettua haastattelua, jonka pari päivää sitten luin. Elokapinan ja ruotsalaisten aktivistien eduskuntatalotapauksen jälkeen suomalainen media nimittäin vaivautui kiinnittämään katseensa turpeennoston ongelmiin tasan sen verran, että yksi niistä pyysi kommenttia Elokapinan väitteisiin siltä yritykseltä, joka sitä turvetta nyt siellä Ruotsissa nostaa. Ja kun se yritys totesi, että Elokapina on väärässä, asia oli sitten sitä myöten selvä ja huomio voitiin kiinnittää takaisin eduskuntatalon pylväiden saumoihin ja kansanliikkeen kieltämistä vaativan kansalaisaloitteen laatijoihin.

Pylväiden saumojen höyrypuhdistusta näytettiin jossain suorana lähetyksenä ja yksi kansalaisaloitteen laatijoista pääsi kertomaan verovaroin ylläpidetyillä sivuilla koko kansalle, ettei hän ajatellutkaan aloitteen menevän läpi eikä sitä siksi laadittukaan, vaan siksi, että sillä sai huomiota.

Siis huomiota. Siis mille – se minulle jäi epäselväksi. Ilmeisesti aloitteen laatijoille itselleen.

Kansalaisaloitteen käyttö pelkän huomion hakemisessa ei näytä kirvoittaneen mediassa juurikaan mitään kulmakarvojen nostelua. Se ei ilmeisesti ole minkäänlainen hyökkäys demokratiaa vastaan eikä tuhlaa kenenkään työaikaa turhaan. Ehkä niitä karvoja ei vaan ehditä nostella, kun kaikki huomio on kansalaisaloitteen tekijän huomiohakuisuuden lisäksi kiinnittynyt höyrypesun kuvaamiseen reaaliajassa.

En ole kuitenkaan onnistunut sen höyrypesun jälkeen näkemään kumpaakaan näistä otsikoista:

Eduskuntatalon pylväiden saumat tulivat puhtaiksi.

tai:

Eduskuntatalon pylväiden saumat jäivät likaisiksi.

Mitä niille siis siinä höyrypesussa kävi?

Täytyy kai palata kaupunkiin tarkistamaan asia itse. Mutta antakaa kun silti ensin arvaan: ne ehkä tulivat aiempaa puhtaammiksi. Sillä sillä ei ole mitään uutisarvoa. Sillä, etteivät ne tulisi, sen sijaan olisi. Sitä nimittäin voisi paheksua. Mitä me teemme eduskuntatalolla, joka näyttää kadulta käsin siltä miltä ennenkin sen jälkeen, kun sitä on törkeällä tavalla töhritty? Niin törkeällä, että koko maa on kohahtanut?

Mikä se sellainen törkeä vahingonteko ja hyökkäys demokratiaa vastaan olisi, josta ei lopulta jäisikään oikein mitään jälkeä?

Niin. Ei oikein kovin kummoinen kumpikaan. Ja mitä me sitten tekisimme?

Tietenkin voisimme iloita siitä, että väkivallattomaksi itseään kutsuva kansanliike on pitänyt aidosti väkivallattoman mielenosoituksen, ja että pysyvää haittaa arvorakennukselle tavoittelematon mielenosoitus ei ehkä olekaan aiheuttanut arvorakennukselle pysyvää haittaa.

Mutta sellainen iloitseminen ei näytä nyt oikein ottavan alleen tuulta. Sen sijaan olemme saaneet mm. lukea iltapäivälehdestä siitä, kuinka 83-vuotias entinen kansanedustaja ja ministeri “pelkää kasvavan ympäristöahdistuksen johtavan väkivaltaisiin tekoihin”.

Tosiasiallisesti tapahtuvien tai ei-tapahtuvien asioiden sijaan olemme siis saaneet lukea eläköityneen poliitikon peloista. Se on jostain syystä nyt relevanttia, toisin kuin se, miltä maailma tätä nykymenoa tulee näyttämään silloin, kun eduskuntataloa maalanneet aktivistit ovat eläkkeellä. Ja että jälkimmäisillä saattaa olla todennäköisemmin realisoituvia pelkoja.

Toisten pelko on vaan tärkeämpää kuin toisten. Ja sen uutisarvo nyt vaan on korkeampi. Ja iltapäivälehdet mielellään lietsovat niitä tärkeämpiä pelkoja, sillä pelko myy, ja myyminenhän on kaiken olemassaolon edellytys. Iltapäivälehtien ainakin. Tosin en tiedä, mitä me lopulta menettäisimme, jos peloilla ratsastavat lehdet lakkaisivat olemasta olemassa.

Ehkä osan peloistamme.

Edellä mainitulta eläköityneeltä kansanedustajalta ja ministeriltä ei muuten kysytty ympäristöaktivismiin ja väkivaltaan liittyvässä haastattelussa sitä, millaisia ajatuksia hänellä on herännyt silloin, kun poliisi on Suomessa sumuttanut pippurisumutetta paikallaan rauhallisesti istuvien ympäristöaktivistien kasvoihin tai tönäissyt kadulla rauhallisesti kävelevän mielenosoittajan takaapäin maahan yllättäen, voimakkaasti ja varoittamatta. Poliisiväkivallan pelko kun ei Suomessa taida olla kovin tärkeää pelkoa sekään.

Pelolla ratsastaminen sen sijaan on tärkeää paitsi joillekin medioille, myös joillekin puolueille. Kun Elokapinan sisäisestä keskusteluryhmästä viime viikonloppuna vuosi julkisuuteen yksi erittäin epämiellyttävä ja asiaton, väkivaltaa ihannoiva viesti, minä jäin odottamaan että joku selvittäisi, miten se vuosikin sattumalta ilmeisen suoraan juuri sille puolueelle, joka sillä alkoi ilakoiden somessa ratsastaa. Eikä pelkästään somessa.

Minä todellakin kohotin kulmakarvojani, sekä itse viestin typeryydelle ja vahingollisuudelle, että sille, kuinka pääkaupungin nimeä kantava iso poliittisesti sitoutumaton media linkkasi aihetta käsittelevän jutun suoraan tämän puolueen oman lehden juttuun, jossa sen lehden “tietojen mukaan uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan Hallamin filosofialla”.

Roger Hallam on Suomessa Elokapinan nimellä toimivan Extinction Rebellion UK:n yksi perustajahahmo, josta Suomessa toimiva Elokapina -liike kirjoittaa omilla nettisivuillaan näin:

Hallamin väkivallan käytöllä spekuloivat kommentit eivät ole Elokapinan tai Extinction Rebellion-liikkeen arvojen ja toimintaperiaatteiden mukaisia. Jokainen Elokapinan toiminnassa mukana oleva sitoutuu väkivallattomuuteen, emmekä hyväksy väkivaltaa missään muodoissaan.

Olen siis kohottanut kulmakarvojani. Tämä tuskin ylittää mitään uutiskynnystä. Mutta odotan edelleen tutkivaa journalismia siitä, kuinka nimenomaan se yksi hallituspuolueemme, jonka nuorisojärjestö on viikko sitten (sekin) vaatinut Elokapinan lakkauttamista, saa käsiinsä näitä “tietoja” siitä kuinka uusia Elokapinan aktiiveja koulutetaan ja mitä sen sisäisillä keskustelupalstoilla kirjoitetaan.

Mutta ehkä olen vaan harvenevine kulmakarvoineni ainoa, jota tämä jonkin verran kiinnostaa.

Ehkä kaikki on vain sattumaa.

Tulppaaniskene kutsuu ihan kohta. Ennen sitä keitän kuitenkin toisen kupin kahvia, katselen harmaata taivasta, mietin seuraavaa kirjaani ja tarkistan, montako varausta edellisestä on pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Alkaa hymyilyttää: niitä on tasan yksi.

Se on mukava, kompakti lukema. Mittakaava, jossa ammatillisesti nyt toimin, on helposti hallittava.

Mietin, olenko vailla laajempaa huomiota, minäkin. Että olenko vailla huomiota itselleni, vai vain sille, mitä kirjoitan.

En oikein tiedä, kuinka erottaa toisistaan nämä kaksi, mutta sen olen näinä kuluneina, minua kuluttaneina vuosina oppinut, että jonkinlainen huomio taitaa olla edellytys olemassaolon tunteelle. Sille siis, että tuntee olevansa hän, joka on.

Minusta on hassua sanoa olevani kirjailija. Periaatteessa voin tehdä niin, sillä olen kirjoittanut ja julkaissut kaksi kirjaa. Kovin moni ei niistä kuitenkaan ole kuullut, eikä minusta,

enkä kyllä tiedä, kuinka voimallisesti huomiohakuinen on sellainen ihminen, joka antaa esikoisteokselleen nimeksi Salassa pidettävä, kirjaa bloginsa ylälaitaan toteamuksen kirjailija Julia Virkkunen puhuu täällä itsekseen ja toivoo, ettei kukaan huomaisi, viettää pitkiä aikoja pellon laidassa puhumatta ja viihtyy pikkukaupungin tyynessä uima-altaassa iltamyöhään yksin.

Mutta pakko tunnustaa silti: lukijoita minä kyllä kaipaisin. Heitä vartenhan minä kirjoitan. Jakaakseni sen, minkä haluan.

En tiedä, ovatko lukijat ja huomio sama asia. Ehkä eivät, mutta jälkimmäinen johtaa ensimmäiseen helpommin kuin se, ettei jälkimmäistä ole.

Kirjoitan lukijoitani varten, sillä jos minulla on lukijoita, en ole yksin. En, vaikken niitä lukijoitani koskaan tapaisi.

Ehkä siis kaipaan huomiota, minäkin. Ehkä kaipaan sitä aivan yhtä ymmärrettävästi kuin Elokapinan kieltämistä vaativa kansalaisaloitteen laatija, yhtä hyvin tai huonosti ymmärrettävästi. Maailmassa, joka on näin täynnä aivan kaikkea, on kauhean vaikea saada osakseen toivomaansa huomiota.

Täytyisi olla räväkkä. Täytyisi provosoida, täytyisi provosoitua, ja ennen kaikkea: täytyisi olla somessa. Provosoitumassa. Lukemassa kaikkea ja kommentoimassa, olemassa kommentoitavana.

Entä jos ei halua. Entä jos haluaa vain kirjoittaa, kirjoja ja näitä ajatuksia tänne, ja toivoa, että joku ne lukisi. Saadakseen vaikka lohtua.

Ehkä minä olen tässä siksi, täällä, tänäänkin. Sillä lohtu on edellytys minun olemassa olemiselleni. Ehkä minun kannattaisikin huomiota saadakseni laatia nyt kansalaisaloite lohduttomuuden kieltämiseksi?

Täytyy miettiä. Ilman lohtua on vaan niin vaikea olla. Ja iloa,

siksi leikkasin taannoin hiukseni itse. Että tulisin iloisemmaksi, ja asetin ne vähiin käyvät haiveneni elävöittämään nuppineulalla täällä pellon laidassa kukkatapettiin kiinnitettyä kuvaa.

Ilman iloa on vaan niin vaikea olla. Olemassa,

huomasi joku tai ei.

On ilta. Luen uutisia.

Elokapinan lakkauttamista vaativa kansalaisaloite on kerännyt kahdessa päivässä reippaasti yli 50 000 nimeä.

Luen sen läpi.

Aloitteen ensimmäinen lause kuuluu näin:

Ympäristöjärjestö Elokapina tulee määrätä välittömästi lakkautettavaksi ja Elokapina tulee määritellä järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi tuomioistuimen toimesta.

Okei.

Etsitäänpä internetistä tietoa ympäristöjärjestö Elokapinasta.

Sellaista ei löydy. Elokapinalla on kyllä omat varsin asialliset nettisivut, joilla sen keskeiset toimintaperiaatteet ja vaatimukset on selitetty, mutta ainakaan kansalaisyhteiskunta.fi -sivuston järjestöhausta ei tämän nimistä järjestöä löydy –

– ja miksi löytyisikään, Elokapina ei nimittäin ole rekisteröity yhdistys eikä järjestö vaan kansalaisliike. Sen omilla suomenkielisillä sivuilla sitä luonnehditaan näin:

Elokapina on itseorganisoituva, hajautettu, kansainvälinen ja ulkoparlamentaarinen liike, joka käyttää väkivallatonta suoraa toimintaa ja kansalaistottelemattomuutta saadakseen hallitukset toimimaan ilmasto- ja ympäristöhätätilan vaatimalla tavalla.

Eli siis: kansalaisaloitteen ensimmäisessä lauseessa vaaditaan lakkautettavaksi kansalaisaktivismin yhtä tiettyä, Elokapina -nimen alle itseorganisoitunutta muotoa. Aloite ei kuitenkaan erikseen määrittele, mitä valtuuksia se odottaa Suomen eduskunnalla tällaisen toiminnan lakkauttamiselle olevan ja miten lakkautetaan väkivallaton mielipiteen ilmaisun vapaus maassa, jonka perustuslain pykälään 12 on kirjattu seuraavaa:

Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

Saman perustuslain pykälään 13 puolestaan on kirjattu tällainen lause:

Jokaisella on oikeus lupaa hankkimatta järjestää kokouksia ja mielenosoituksia sekä osallistua niihin.

Perustuslain pykälä 20 kuuluu seuraavasti:

Vastuu luonnosta ja sen monimuotoisuudesta, ympäristöstä ja kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille.

Julkisen vallan on pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus terveelliseen ympäristöön sekä mahdollisuus vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon.

Jatketaan vielä sen kansalaisaloitteen ensimmäisen lauseen purkamista. Siinä siis vaaditaan tuomioistuinta määrittelemään Elokapina järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi.

Jos minä nyt ymmärrän oikein, kansalaisaloite siis vaatii demokraattisen yhteiskunnan puolueettoman oikeuslaitoksen ryhtymään toimimaan aloitteen toivomalla tavalla.

Tässä kohtaa myönnän hämmentyväni. Eikö puolueettoman oikeuslaitoksen tuomioistuinten työn perustana olekaan Suomen laki? Kansalaisaloitteiden toiveillako sitä siis ohjataankin, eduskunnan välityksellä?

Jotain tällaista toivetta internetin ilmassa nyt näyttää olevan, sillä tästä nimenomaisesta kansalaisaloitteesta Elokapinan kieltämiseksi löytyy myös seuraava lause:

Mikäli Elokapinaa ei katsota rikoslain tarkoittamaksi voittoa tavoittelevaksi järjestäytyneeksi rikollisryhmäksi, silloin rikoslakiin täytyy lisätä pykälä mikä soveltuu tämänkaltaisen ryhmän tuomitsemiseen.

Okei.

– pieni hiljainen tauko –

Kansalaisaloite, jonka tekijät haluavat lakkauttaa järjestön, joka ei ole järjestö, tekijät siis ovat ottaneet huomioon sen, ettei rikoslaista välttämättä löydy perusteita tämän kansanliikkeen lakkauttamiseksi (semminkin kun kansanliikettä ei ehkä voi eduskunnan toimesta lakkauttaa) (sanon tässä vain että ehkä, sillä eduskunnassa tapahtuu nykyään aika villejä asioita, eikä sille näy loppua, joten mistäs minä tiedän, mikä kaikki siellä pian oikeasti on mahdollista) joten aloitteen tekijät siis toivovat, että tässä kansalaisaloitteen ohessa, jonkinlaisena sivujuonteena, rikoslakiin täytyy lisätä uusi pykälä.

Kansalaisaloite, jonka otsikko ei sisällä mitään viitettä siihen, että se tähtää rikoslain muuttamiseen, kuitenkin siis tähtää myös rikoslain muuttamiseen.

Okei.

– ei taukoa –

Minä en tästä jaksa hämmästyä. En hämmästy enkä pöyristy enkä ryhdy pilkkaamaan ketään, johan tähän on totuttu. Että ihmiset toimivat hätiköivien pikkueläinten lailla ja laittavat nimensä tunteen vallassa mihin tahansa, mikä tuntuu kivalta. Enkä edes väitä, että kukaan tämän kansalaisaloitteen allekirjoittanut ihminen olisi toiminut niin.

Voi aivan hyvin olla, että kahdessa vuorokaudessa nyt jo lähes 60 000 täysi-ikäistä täysivaltaista Suomen kansalaista on puhtaan vakaan harkinnan tuloksena päätynyt allekirjoittamaan tämän kansalaisaloitteen, jonka sisältö on heille kaikille päivänselvä, ja että he todella ymmärtävät, mitä kaikkea he nyt toivovat Suomen eduskunnan ja Suomen riippumattoman oikeuslaitoksen tekevän,

heidän mielikseen. Vaikka Suomen laista ei juuri näiden kahden vuorokauden aikana välttämättä ole löytynyt siihen mitään perustetta. Sanon: välttämättä, sillä minä en nyt asiaa ole tarkistanut. Tarkistin vain edelle kirjaamani Suomen perustuslain kolme kohtaa,

sen lain, joka ei Suomen eduskunnassa viime aikoina käsittääkseni ole ollut ihan kauhean kovassa kurssissa. Mutta jonka kuka tahansa voi edelleen halutessaan googlata. Se nimittäin on ihan kaikesta huolimatta vielä voimassa.

Mutta. En minä halua halua olla ihan kamala. En halua lukea tätä kansalaisaloitetta väkisin väärällä tavalla. En minä halua ketään kiusata. Kyllä minä ymmärrän, millaisia tunteita tunnin-parin pysähdys pääkaupunkiseudun liikenteeseen kerran kolmessa kuukaudessa voi ihmisissä herättää, ja kuinka pahalta voi tuntua kuva verenvärisistä eduskuntatalon graniittipylväistä kolmensadan kilometrin päässä omasta kodista maailmassa, jossa entistä harvemmat asiat ovat pysyviä tai pyhiä ja sitä myötä hyvin monien ihmisten turvallisuudentunne järkkyy tavalla, johon hyvin moni ei ole tottunut eikä haluakaan tottua.

En minä sitä väheksy, enkä varsinkaan halua pilkata. Minä ymmärrän sitä. Haluaisin itsekin tuntea oloni turvalliseksi. Mutta kaikista eniten haluaisin, että sellainen tunne olisi mahdollista omille lapsilleni,

myös heille, jotka kuuluvat johonkin vähemmistöön. Haluaisin myös, että monet heidän minulle hyvin rakkaista ystävistään, jotka myös kuuluvat johonkin vähemmistöön, tuntisivat olonsa tässä maassa turvallisiksi.

Onkin todella erikoista, että niin moni näistä ihmisistä, jotka ovat erityisen turvallisuudentunteen tarpeessa, ovat löytäneet itselleen turvapaikan juuri siitä kansanliikkeestä, jota jotkut ihmiset nyt haluavat kansalaisaloitteella lakkauttaa. On varsin erikoista, että tulevaisuudestaan aidosti huolestuvat nuoret (eivätkä pelkästään nuoret) ihmiset ovat löytäneet paitsi ymmärrystä ja yhteisöllisyyttä, myös toivoa liikkeestä, jota jotkut muut pitävät niin kovin pelottavana – ja jopa rikollisena.

Tässä kohtaa tarjoan vähille lukijoilleni ilmaisen aasinsillan tämän kirjoituksen otsikkoon:

meitä kaikkia pelottaa.

Minua pelottaa se, että joku kiusaa lapsiani. Minua pelottaa, että joku tuomitsee heitä syistä, joihin he itse eivät voi vaikuttaa. Sitä tapahtuu kadulla, sitä tapahtuu somessa, sitä tapahtuu Suomen eduskunnassa kasvavassa määrin, sitä lietsotaan sieltä käsin ja siksi sitä nykyään tapahtuu missä tahansa.

Lisäksi minua pelottaa, että vaikka kaikki lapseni (tai no, melkein kaikki, yksi heistä kuoli vauvana) onnistuisivat kasvamaan aikuisiksi asti ja selviämään kaikesta siitä paineesta, joita heille kotioven takana on tarjolla, heillä ei sitten olekaan mitään toivoa. Siitä vaikka, että jos he itse joskus sattuisivat saamaan lapsia, nämä eivät kärventyisi kuoliaiksi jo hyvissä ajoin ennen oppivelvollisuuden alkamista – jos sitä silloin aikanaan edes on. Mitään velvollisuutta oppia,

ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä, ymmärtämään asioiden välisiä yhteyksiä.

Sellainen minua pelottaa. Ja ymmärrän kyllä, että toisilla voi olla toisenlaisia pelkoja. Kyllä minä ymmärrän, ihan oikeasti ymmärrän, sillä ihan oikeasti minä edes vähän yritän. Vaikkei se oikein ole muodissa, yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin minä itse.

Jotain yhteistä minulla ja Elokapinan lakkauttamista vaativan kansalaisaloitteen tekijöillä kuitenkin on. Aloitteen laatijat ovat kirjanneet aloitteen viimeisiksi sanoiksi seuraavan lauseen:

Sananvapaus ja mielenosoittaminen on erittäin tärkeää demokraattisessa yhteiskunnassa, mutta niiden täytyy tapahtua olemassaolevia lakeja ja normeja kunnioittaen.

Minä allekirjoitan syvästi ja mielelläni em.lauseen ensimmäiset kahdeksan sanaa. Minustakin sananvapaus ja mielenosoittaminen on erittäin tärkeitä demokraattisessa yhteiskunnassa, olkoonkin että olisin itse nillittänyt ne kahdeksan sanaa kymmeneksi muotoon sananvapaus ja oikeus osoittaa mieltään ovat erittäin tärkeitä demokraattisessa yhteiskunnassa.

Olemassa olevien lakien kunnioittamisesta sanon puolestaan sen verran, että jos niitä haluaa sellaisinaan kunnioittaa, ei ehkä välttämättä kannata laatia kansalaisaloitetta niiden muuttamiseksi ihan vaan siksi, että haluaa siten kieltää yhden ja vain yhden erikseen nimeltä mainitun kansanliikkeen. Ja mitä tulee normien kunnioittamiseen,

öh, normien? Kenen normien?

Mitä on olemassa olevien normien kunnioittaminen?

Yhteiskunnassa, joka arvostaa sivistystä, tunnustaa kulttuurin ja tieteen itseisarvon ja joka aidosti tukee kaikkien ihmisten yhdenvertaista mahdollisuutta oppia ja saada itselleen parhaiten sopivan koulutuksen pohjaksi kaikille mahdollisen yhteisen peruskoulutuksen,

sellaisessa yhteiskunnassa opetetaan jo yläkoulussa, mikä on normi, kuka sen missäkin mitenkin määrittelee, onko se jotain pysyvää ja miten sitä kunnioitetaan tai ei kunnioiteta. Lisäksi sellainen yhteiskunta tarjoaa jäsenilleen jo hyvin nuorella iällä aidon mahdollisuuden kysyä: tarvitseeko jonkun toisen määrittelemää normia kunnioittaa?

On jo yö. Nyt tunnen nillittäneeni. Se on ehkä turhaa, moni asia nykyään on, se vaikka, jota kaikista mieluiten teen: asioista kirjoittaminen. Kirjojen, ja lukematta jäävien blogikirjoitusten. Internetin hälyyn häviävien myöhäiskeski-ikäisten ajatusten sanoittaminen voi hyvinkin olla turhaa.

Se on ehkä turhaa, mutta teen sitä silti. Teen sitä vaikkei se ylittäisi kenenkään uutiskynnystä, ja vaikkei se palvelisi kenenkään agendaa. Ei edes omaani, jota nykyään tuskin edes on, ja jos onkin, en muista, mikä se on. Muistan vain maailman, joka joskus oli.

Se ei monille ihmisille ollut yhtään parempi kuin tämä nykyinen, päin vastoin. Monille tämä nykyinen on parempi. Tämä nykyinen on vaan aika monille meistä nykyään entistä paljon vaikeampi,

niin monin tavoin, niin monin, monituisella tavalla väsyttävin tavoin.

Kuinka mennä tänään nukkumaan niin, että aamulla herätessä kaikki turha vastakkainasettelu on ohi, ja me kaikki heräämme siihen, että ideologioidemme eroista huolimatta tunnustamme, että meillä on joitain ihan oikeasti yhteisiä ongelmia, joita ei ratkaista ideologisilla valinnoilla eikä vastakkainasettelulla, vaan yksissä tuumin?

Minä en tiedä. Mutta aina voi yrittää: aina voi mennä nukkumaan niin, että uni tulee,

ja unessa kaikki on paremmin.

Kuinka herätä aamulla päivään, johon omien lasten on pakko mennä.

Kuinka herätä aikaan, jota ei enää tunne omakseen.

Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että se kannattaa kyllä. Että peiton alle ei kannata jäädä.

Kuinka vakuuttaa lapsilleen, että hei,

tämä kaikki pelleily täällä, tämä kaikki menee joskus ohi. Ja te heräätte tästä vielä, tämä kaikki mihin kasvoitte oli vain paha uni.

En pysty liittämään näiden kysymysteni perään yhtään kysymysmerkkiä. Haluaisin pystyä,

se olisi osoitus siitä, että toivoisin jonkun osaavan vastata. Ja jos joku osaisi, silloin olisi jotain toivoa. Vastauksista.

Minä olen kasvanut maailmaan, jossa käytettiin sanoja joita kukaan ei enää käytä. Joskus iltaisin kertaan niitä, hellin niitä mielessäni, etteivät ne unohtuisi. Hellimällä ne vielä hetken elävät,

solidaarisuus,

rauha,

aseistariisunta.

Joskus sellaisten asioiden puolesta marssittiin, yhdessä. Ilman toisten ilkkumista. Olin kymmenvuotias, kun opettaja vei illalla koulun jälkeen koko luokan lähiölapset kaupungin keskustaan rauhanmarssille. En muista kouluajoistani muita lauseita kuin ne, joita ympärillä vellovat aikuiset silloin yhdessä rytmikkäästi toistelivat, Senaatintorilla. Muistan miltä se tuntui, miten juhlallista oli aikuisten yhteinen tahto välttää väistämätön ydinsota. Kävelemällä yhdessä kadulla.

Muistan miltä tuntui kävellä mukana.

Myöhemmin opettaja kutsui koko luokan lapset kylään omaan kotiinsa. Yksiössä Sörnäisissä kolmisenkymmentä esiteiniä istui pienessä huoneessa hiljaa syömässä popcornia ja kuuntelemassa ääneen luettua muumikirjaa. Se kiinnosti kaikkia. Levottomia lapsia ei ollut, jos joku luki satua.

Kenenkään äiti tai isä ei ollut missään koskaan mukana. Siihen aikaan heitä ei tarvittu sotkeutumaan mihinkään tärkeään. Aikuisten ei tarvinnut ottaa osaa, syyllistyä eikä tarkastella tuntimerkintöjä. Iltapäivätoiminta tapahtui lähimetsissä ja autiotaloissa avain kaulassa. Puuhun kiipeäminen oli perustaito, puusta putoaminen ainoa sääntö.

Kukaan ei innovoinut eikä itseohjautunut. Kaikki vain leikkivät. Välillä oli tylsää. Tylsyys täytettiin uudella leikillä. Valokuvissa kenelläkään ei ollut peili-ilmettä.

Iltaisin sai piirtää ja lukea. Lapsille annettiin kyniä, kirjoja ja oma rauha. Aikuiset olivat poissaolevia aina, vaikka olisivat olleet paikalla. Enimmäkseen he olivat jossain muualla. Viikonloppuisin sai lukea koko yön, nukahtaa vasta kun aurinko nousi. Tarina täytti huoneen.

Jokin tarttui siitä, seurasi aikuisuuteen. Kaikki tämä tarttui, ei lähtenyt irti.

Kuinka herätä aamulla nyt, kun kaikki tarttunut on tehty turhaksi. Kuinka herätä, kun lapset saavat kynien ja kirjojen sijaan laitteita, kukaan ei marssi rauhan puolesta ja jos marssii jonkin muun, vastassa ilkkuu vastamielenosoittaja, eikä kirjoja enää osteta, kirjakaupoissa kun myydään vain sisustustarpeita.

Kuinka herätä aikaan, jota kenelläkään ei enää ole. Kuinka herätä varhain ja vakuuttaa itselleen, että varhainen puuttuminen kasvurauhaan voisi olla kenenkään kasvavan etu.

Kuinka innovoida kun ei halua. Kuinka itseohjautua kun ei osaa. Kuinka mennä nukkumaan ajoissa, kun ei tiedä, kuinka herätä aamulla ja pitää kiinni jostain, mistä haluaisi päästää irti, kuinka pitää kiinni siitä mistä haluaisi, vaikka nykyaika nauraa sille rumasti ja tuhahtaa,

kuinka kysyä, kun vastauksen toivo on vähissä. Kuinka palauttaa välimerkit ihmisten välisiin viesteihin, kuinka palauttaa kaikki, millä on väliä,

kuinka ikävöidä kysymysmerkkejä keskellä yötä.

Näin se vaan käy.

Avaan puhelimeeni uutiskuvia, joissa eduskuntatalon pylväisiin on ruiskutettu vesiliukoista punaista maalia. Kuvateksteistä selviää, miksi.

Ensimmäinen oma reaktioni on mitä on. Meillä kaikilla on omamme, ja minun ei onneksi tarvitse mennä välittömästi entiseen twitteriin pöyristymään pitääkseni jotain omaa laumaani tyytyväisenä ja aidan tällä puolen, minkä tahansa karsinan aidan.

Ensimmäinen oma reaktioni on mitä on ja se on ensin täysin ikätasoiseni, vaisusti konservatiivinen ja avoimen huolestunut: voi hitsi olisittepa jättäneet just tämän keinon väliin. En ihan paheksu, vaikka tekee mieli, enkä ihan ihailekaan, vaikka sitäkin vähän tekisi mieli, olen vain huolissani. Että nyt ojennettiin aseet käsiin heille, jotka muutenkin keskittyvät vain tunaroimaan, myrkyttämään ilmapiiriä, imemään huoneilmasta ystävällisyyden, levittämään ahdistusta ja tukahduttamaan toivoa. Ja että nyt pöyristyminen ajaa ohi pylväiden maalaamisen syyn.

Päivän mittaan huoleni ei osoittaudu yhtään turhaksi.

Iltauutisten jälkeen, kun muu perhe jo nukkuu, minä teen internetissä pienen kierroksen. Nopealla googlailulla päädyn sivuille, joita en olisi halunnut ikinä lukea.

Kunpa ne olisivatkin vain turhautuneiden yksityishenkilöiden törppöjä vuodatuksia tässä vapaassa maassa, jossa sana on onneksi valitettavankin vapaa, mutta ei: sivut, joita en olisi halunnut lukea, löytyvät lehdistönvapauden piiristä. Niiden julkaisulle on sillekin luonnollisestikin täysi oikeus, onneksi ja valitettavasti.

Luen ympäri Suomea julkaistavien lehtien pääkirjoituksia ja alan voida pahoin. Lopuksi katson illan A-studion tallenteen ja minun tekee mieli oksentaa.

Siksi olen nyt tässä, tällä sivulla, jota kukaan ei lue. Aion oksentaa tähän. En mene entiseen twitteriin pöyristymään enkä laadi suivaantunutta tiedotetta laajalla jakelulla. Olen vahvasti nobody ja käytän nyt hiljaa itsekseni omaa henkilökohtaista sananvapauttani, jonka olen saanut syntymälahjaksi syntymällä vapaaseen demokratiaan, jossa tärkeisiin pylväisiin voi käydä ruiskuttamassa vesiliukoista maalia ilman että tulee heti ammutuksi –

muutoin kuin lehtien palstoilla ja tv-studiossa. Pöyristyneiden toimittajien taholta.

Kuinka pitkälle te oikein olette valmiita menemään, ajankohtaisohjelman toimittaja kysyy nuorelta ilmastoaktivistilta, joka on juuri ilmaissut aiheellisen huolensa tulevasta tulevaisuuden puuttumisesta, omansa ja muiden.

Minun tekee mieli mennä sinne studioon, ottaa mikrofoni käteen ja sanoa katsojille pari sanaa siitä, kuinka pitkälle siinä tärkeiden pylväiden talon sisäpuolella on jo menty. Minun tekee mieli muistuttaa meitä kaikkia siitä, kuinka siellä demokratian pyhässä tilassa on melko vähän aikaa sitten kuljeskeltu huvin vuoksi pyssy taskussa hetkeä ennen kuin sieltä on lähdetty kesken kokouksen pyssy taskussa lähibaariin dokaamaan ja vedetty sitten kännissä se pyssy sieltä taskusta osoittamaan kohti toisia.  Tekee mieli huomauttaa, että demokratiaa vastaan ei suinkaan siinä talossa ole tänään hyökätty ulkoa päin vaan sisältä käsin jo jonkin aikaa: huono käytös, kiusaaminen, rasistinen saivartelu ja ilmastonmuutoksen vähättely on siinä talossa normalisoitu.

Demokratiaa vastaan hyökkäämisestä huolestuneilta minun tekee mieli kysyä, mikseivät he huolestu jäljistä, joita ivaaminen, nälviminen, perustuslaista viis veisaaminen, vähemmistöjen pilkkaaminen, asiaton välihuutelu, kaksilla rattailla ajaminen, jatkuva vastakkainasettelun hakeminen ja pöyristymään provosoiminen tämän maan päätöksentekokulttuuriin ja sitä myötä meihin politiikkaan väsyviin ihmisiin jättävät.

Myöhään yöllä makaan sängyssäni ja häpeän.

En jaksa hävetä sitä, etten jaksa itse nostaa eviäni todellisiin ilmastotekoihin muutoin kuin välttämällä ylikulutusta – mikä on pienituloiselle sekin aivan helppoa. Minä olen aikanaan heilunut barrikadilla jos toisellakin, muiden asioiden tiimoilta, tärkeinä pitämieni, olen väsynyt entinen aktivisti ja vielä väsyneempi entinen poliitikko. En siis häpeä sitä, etten koskaan tee mitään, koska olen kumminkin joskus tehnyt jotain. Tai ainakin yrittänyt.

Minä häpeän sitä, mitä lapseni nyt joutuvat todistamaan. Häpeän maailmaa, jossa A-studioon tilataan ehkä vasta kouluikäinen (tai ainakin hyvin nuori) ilmastoaktivisti yksin aikuisen toimittajan ammuttavaksi. Vain siksi, että hän uskoo siihen, että maailmalle kannattaa yrittää puhua järkeä, etteivät elämän edellytykset maapallolla päättyisi.

Minua hävettää se, että meidän tärkeät graniittipylväämme ovat meille lopulta tärkeämpiä kuin se, mitä me lapsillemme jätämme. Häpeän lehdistä nyt löytyviä lähikuvia pylväiden pesun jälkeen punertavista saumoista, joiden punertavuuden voi käytännössä ilmeisesti havaita lähinnä vain lähestyessään ovea eduskuntaan matkalla nälvimään omia työkavereitaan.

Yöllä mietin lausetta, jonka yksi lapsistani on minulle päivällä sanonut, kun olemme väitelleet aktivismin keinoista ja siitä, onkohan niitä tänään ajateltu ihan loppuun asti, jos ne johtavatkin siihen, ettei demokratian pyhän tilan portaille enää ole kenelläkään mitään asiaa. Hän on sanonut jotain sellaista kuin että mitä me tehdään sillä vapaudella osoittaa mieltä niillä portailla sitten kun on niin kuuma, ettei niitä enää pysty kiipeämään?

Se on hyvä kysymys.

Se on ainoa kysymys, joka minunkin olisi kannattanut itselleni esittää jo aiemmin päivällä, kun mietin huolissani sitä, miten kovilla tämän maan aikuiset ihmiset nyt ryhtyvät urheita ilmastoaktivisteja ampumaan. Sillä väkivallaton ärsyttäminen ilman kiusaamistarkoitusta on urheaa,

se on tuhannesti urheampaa kuin irtopisteiden ja äänien kerääminen kiusaamista ja syrjintää lietsovalla asenneilmapiirillä. Sellainen nimittäin johtaa väkivaltaan.

Eduskuntatalon pylväät ja portaat on nyt pesty. Ne näyttävät kuvissa kutakuinkin siltä miltä ennenkin. Ja kyllä, joku joutui näkemään turhaa vaivaa, ja joku joutuu siitä maksamaan. Ehkä omalla vapaudellaan, joksikin aikaa, ja rahalla ehkä loppuelämänsä ajan. Ja oikeinhan se on, ottaa vastuu teoistaan ja kärsiä seuraukset sysäämättä niitä jonkun toisen kannettaviksi.

Mitä jos me kaikki tekisimmekin juuri niin. Mitä jos toteaisimme: kyllä, keinot, joita käytämme, ovat liian hitaita, eivätkä toimi. Meillä on jo nyt säänä syyskuu, joka on ollut ilmiselvä elokuu. Me kaikki tiedämme sen.

Minä en kysy: miksi me emme tee mitään? koska tiedän, mitä itse vastaisin, ja mitä niin kovin moni muukin: koska me emme jaksa emmekä pysty emmekä tiedä, mitä se on mitä kukaan meistä oikeasti voi tehdä.

On kuitenkin yksi asia, mitä jokainen meistä voisi. Jos vain haluaisi.

Kuka tahansa meistä voisi lopettaa niiden ihmisten tuomitsemisen, jotka väkivallattomasti pyrkivät avaamaan meiltä kaikilta silmät sille, mikä vääjäämättä tapahtuu ja etenee sillä aikaa kun me keskitymme vain pöyristymään:

ilmasto lämpenee liikaa. Ja sillä on meidän kaikkien lapsille aivan kauheat seuraukset.

Nyt kun vuorokausi on vaihtunut, minä olen muuttanut mielipiteeni siitä, oliko vesiliukoisen maalin käyttö tärkeisiin pylväisiin herättämistarkoituksessa tyhmää vai ei. Aamuyöstä mielipiteeni on tämä:

sillä ei ole mitään väliä. Me osoitimme juuri kansakuntana itsellemme oman loputtoman tyhmyytemme keskittymällä paheksumaan koko päivän aktivismin keinoja itse asian sijaan.

Ei Elokapina sitä tehnyt, väärää valintaa. Me muut teimme sen ihan itse. Me emme halua myöntää, mihin nykyinen elämäntapamme väistämättä johtaa, ja että se koskee meistä aivan kaikkia.

Me emme halua puhua siitä. Me haluamme mieluummin näperrellä sen parissa, mihin saa ruiskuttaa pestävää maalia ja mihin ei. Siitä me haluamme puhua.

Arvoisa Elokapina,

aamulla viimeisin aktionne ei nauttinut täyttä ymmärrystäni. Mutta nyt myönnän: okei,

ymmärrän sittenkin. Vaikka saumat jäivätkin vähän punertaviksi. Se ei varmaankaan kuitenkaan ollut tarkoitus, ja minulle riittää se että ei.

Arvoisa Elokapina,

te olette nykyään yksi niistä harvoista tahoista, joissa minä vielä näen toivoa.

Kiitos. Minä tarvitsen sitä.

Optimismin tuuli on tyyntynyt.

Istun sohvalla. Istun kotona. Mikään ei oikein ole, ei hyvin, ei mitenkään päin. Elokuun viimeinen ilta,

liian syvä hiljaisuus.

Istun sohvalla ja mikään ei oikein ole. Kaikki on mennyt turhaksi. Oppikirjoissa on tästä varmasti jokin tarkka oppikirjaesimerkki, jokin jonkin luovan prosessin jälkeisestä tyhjyydestä, tai kaikkien, näiden hieman itkuisten, mutta esimerkki ei tässä sohvalla paljon lohduta, kun istuu sellaisena itse. Eikä kukaan sitä näe.

On vain niin vaikea olla tässä olevinaan niin kuin ei ollenkaan olisi, typötyhjä, tuiki turha oman elämänsä esimerkki, varoittava. Ja voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos olisi vaan ensin kirjoittanut jonkin hyvin hienon kirjan. Mutta pahoin pelkään etten ole. Pelkään pahoin,

pelkään. Enkä tiedä. Onko pelkoon syytä. Siksi on varmuuden vuoksi pelättävä: varmaan on. Kun ei tämä hiljaisuus oikein mihinkään muuhunkaan viittaa, ei hiljaisuuden kummallakaan kintaalla,

ei oikealla sen enempää kuin tällä väärällä. Tällä jota käsissäni nyt vääntelen.

Katse harhailee, osuu olohuoneen nurkkaan.

Siellä on sorsa. Se katsoo vaisuna kohti illan viimeistä valoa.

Minä nousen, kävelen keittiöön, katselen ikkunasta siellä hetken,

sitten käännyn, palaan olohuoneeseen. Katse harhailee, osuu kuvaan seinällä sohvan takana.

Siellä on nainen. Olen vanginnut hänet siihen, hiilellä, paljaana ja hiljaisena, joskus hyvin kauan sitten. Kun olin vielä nuori, kun olin vielä taitava.

Kauan sitten seinälle vangittu nainen katsoo kohti menneiden vuosien valoa.

Vaisun naisen rinnasta heijastuu minun tämän päivän keittiöni, se jossa äsken seisoin katselemassa ikkunasta hetken. Äsken, kun en enää ollut nuori, enkä ehkä enää myöskään mitään muuta.

Voi miten hienoa olisikaan olla näin tyhjä, jos siihen olisi jokin hyvä syy ja heti perään jotain, mikä tämän tyhjän tilan täyttäisi,

huomio,

kiitos,

tunnustus.

Tai edes yksi näistä vaikka. Kaiken tehdyn työn jälkeen, sen ääressä yksin itkettyjen hetkien, yksin naurettujen. Mutta kun tietää itse jo, ettei niitä tule, tila on täytettävä itse. Jollain muulla.

Tulee vielä päivä, jona huomaan, mitä se voisi olla. Ja sitten se vaan tulee. Tulee epäilemättä päivä, jona jotain sellaista voi huomata,

pääosin se tulee epäilemällä. Lepäilemällä enimmäkseen ei, lepäillessä tulee vain ajatuksia, näitä kaikkia näin turhia.

Tämä kohta tässä, tämä hiljainen kohta on rotko. Tämä on vain jokin rotko, peruspudotus, norminotkahdus, tavallinen, tavallisen rotkon kokoinen, näitä löytyy luonnosta, näitä löytyy toisten luonnosta enemmän kuin toisten. Minulla on ilo kuulua niihin ensimmäisiin, minulla on suru olla kuulumatta jälkimmäisiin. Sen lisäksi etten oikein kuulu muuallekaan,

ja tässä kohtaa muistan äkkiä, miksi kirjoitan. Tässä kohtaa muistan, miksi laitan sanat lauseiksi:

se alkaa naurattaa. Itsesääli, synkkä hetki, itsesäälin synkkä retki,

tässä sitä nyt taas patikoidaan. Varusteet hukassa, kohta sataa vettä. Edessä on suo ja pelastuslaitokseen ei tulla saamaan yhteyttä, suo on katvealueella, ei signaalia. Paremmasta. Tulee olla varuillaan siis ja vajoamatta. Muistan tämän viimeistään sitten kun enää pää on pinnan yläpuolella. Jos sekään.

Tulee syksy, postiluukusta laskuja. Ei tule mitään kaskuja, posti ei tuo. Ne on kaikki laadittava itse, postitettava itse itselleen, itse itsensä yllättäen. On avattava ovi, astuttava rappukäytävään, pudotettava luukusta, palattava eteiseen ja ilahduttava. Omasta pystyssä pysymisen yrityksestään, tästä tämänkertaisesta, yhtä kauniista kuin kaikki edelliset.

Kerään siihen vähän voimia. Tässä sohvalla nyt. Nyt kun illan viimeinen valo on hävinnyt.

Aamulla heräsin kuopasta.

Olen maannut siinä nyt viikon. Ajattelin: täytyisi keittää kahvia. En vain nähnyt kuopan reunan yli, en tiennyt mihin suuntaan mennä, jos mielii keittiöön. Tai ylipäätään mihinkään.

Kuopalle on ilmiselvä syy: kirja on ilmestynyt. Olen siis kaivanut kuoppani aivan itse. Niin kuin tapana on.

Kirja on ilmestynyt, sitä on juhlittu. Ja jos juhlan viimeisistä käänteistä onkin jäänyt vain hentoja muistijälkiä, painava todiste siitä, että juhlat ovat tapahtuneet, on löytynyt aamulla lattialta sängyn vierestä.

Lämmin kiitos siis paitsi hänelle, joka talutti ikääntyvän leopardin aamuyöstä taksiin, myös muille viimeisille vieraille, jotka ennen sitä päättäväisesti siivosivat juhlatilan piittaamatta yhtään siitä, kuinka hyviä neuvoja ikääntyvä leopardi heille sammalsi. Horjuvien korkojen kera.

Suurin kiitos kuuluu kuitenkin hänelle, joka toi juhliin lahjaksi kaulan ympäri kiedottavat paristokäyttöiset valot. Ikääntyvä leopardi oli näemmä onnistunut ripustamaan ne kotiin päästyään tarkasti olohuoneen oven kahvaan. Siinä ne aamulla edelleen paloivat, vaisua lohdun valoa.

Juhlista on nyt viikko, ja minä olen ponnistellut. Olen ponnistellut oikein kovasti, tänä aamuna varsinkin, molemmin käsin, molempien voimin ja päässyt lopulta reunan yli kymmensormijärjestelmällä. Annoin aamulle kaikkeni ja kieräytin itseni kesätaloni keittiöön.

Istuin siellä sitten kahvikuppi kädessäni, yritin etsiä voittajan elkeitä. Katse harhaili ikkunasta pellolle, en löytänyt niitä. Tunsin hävinneeni,

jotain ja jonnekin.

Ei jäänyt vaihtoehtoja sitten enää, ei ensimmäistäkään. Oli pakko laahautua autoon ja ajaa pikkukaupungin uimahalliin. Ja siellä se sitten tapahtui, keskellä isoa tyhjää allasta:

unohdin hävinneeni, mitään ja mihinkään. Unohdin, vaikka uimahallin portti ei ollutkaan minua tunnistanut, kun näytin sille kassalta alennushintaan ostamaani korttia. Porttiin oli vain ilmestynyt teksti: työnhakija, 0 kpl. Läpi se kaiketi päästi vain säälistä.

Tämä kaikki oli linjassa koko aamun kanssa. Mutta siellä altaassa minä en enää välittänyt.

Muistin vain osaavani uida. Ja kun olin sitten uinut,

kun olin uinut, uinut ja uinut, ja pessyt itseni ja kuivannut, tuli voimakas tunne:

oli mentävä. Eräs kirpputori kutsui. Eikä mikä tahansa, vaan nimenomaan eräs tietty.

Ajoin Volvoni sen viereiselle parkkipaikalle, kävelin ovelle ja astuin sisään.

En tietenkään tullut turhaan. Kukaan ei vastaa kutsuun, joka on turha. En minä ainakaan, varsinkaan kun kirpputori on nimeltään Sattumankauppa. Joten siinä se oli, pöydällä. Ihan siinä oven edessä. Siitä käsin se minua oli kutsunut.

Nostin sen hellästi käteeni:

taas uusi vene.

(Tässä kohtaa auttaisi kauheasti, jos lukija olisi lukenut viikko sitten ilmestyneen kirjani. Se voisi auttaa ymmärtämään. Suosittelen sen lukemista lämpimästi, tai ainakin ostamista: niitä on nyt keskellä meidän olohuoneen lattiaa kymmenkunta pahvilaatikkoa, odottamassa oma-aloitteisia ostajia, jotka osaisivat soittaa ovikelloa. Perhe on tietenkin haltioissaan.)

Pitelin sitä käsissäni, tunsin kuinka maailmankaikkeus otti minut syliinsä: taas uusi vene. Eikä vieläkään peräsintä, tietenkään. Mutta: ilmiselvä optimistijollan purje.

Eikä tässä vielä kaikki. Ei todellakaan. Uudessa veneessäni oli mukana myös odottamaton lisävaruste.

Siinä oli mukana pieni mela.

Ei airoja, tietenkään, eikä hankaimia. Eikä onneksi köliä, jonka ali voisi itsensä vetää, kun ei tunne kuuluvansa, kun huomaa vain hävinneensä. Jotain ja johonkin,

mihin milloinkin.

Kävelin ulos kirpputorilta autuaan onnen vallassa. Auton avainta laukusta etsiessäni asetin uuden optimismini kulkupelin Volvoni katolle.

Se kääntyi haikeasti kohti vanhaa kotiaan.

En sitten jotenkin osannut heti mennä sisään sinne Volvooni. Jäin seuraamaan sitä, kuinka kauniisti optimismi kääntyilee tuulen mukana.

Lopulta oli kuitenkin lähdettävä.

Uusi optimistiveneeni mahtuu hienosti Volvoni keskikonsoliin. Ja tämä mela – siitä voi olla apua, jos ohjaus taas alkaa pettää.

Illan tullen olen asettanut tämän uusimman veneeni omalle paikalleen kaapin päälle. Viikon vanha juhlaruusu kukkii edelleen.

Oikeasti optimistijollissa on vain yksi purje. Mutta tässä minun uudessa kulkupelissäni on niitä varmuudeksi kaksi, avittamassa kaikkea sitä mihin en ilman jaksaisi uskoa.

On yö. Kissat nukkuvat. Kohta minäkin,

nukahdan kuopan reunalle. Enkä aio kellahtaa, en enää tänään.

Kirja on painossa. Ainakin toivottavasti.

Sinne sen ainakin jokunen aika sitten piti lähteä. Kolmannellatoista oikolukukierroksella sanoin taittajalle: eiköhän tämä nyt ole tässä – mutta voidaanko sopia, ettei tätä viimeistä versiota kuitenkaan numeroitaisi luvulla kolmetoista? Että voisiko tämä viimeinen versio vain olla nimeltään oikolukuvedos nro 12,5?

Se sopi taittajalle hyvin. Kaikki muukin mitä ehdotin, näytti sopivan, lähes kolmentoista kierroksen verran, vaikka oli viikonloppu. Hänellä kun ei ollut mihinkään kiire, hän oli katkaissut jalkansa.

Olen edelleen kiitollinen. Kaikesta paitsi siitä kipsistä.

Istun siis nyt tässä omenapuun alla ja markkinoin.

Minut voi kuvitella istumaan tälle sohvalle, jolle olen asetellut näitä kukallisia tyynyjä näinkin tarkasti naapurin eläinten iloksi, minut voi kuvitella nojaamaan kyynärpäitäni tähän pöytään, jolle olen asettanut tämän kahvikupin tämän markkinointiprojektin tueksi. Voileivistä minun on määrä saada voimaa, ja näistä kukallisista kankaista. Olen löytänyt ne kesätaloni kaapista sillä aikaa kun olen odottanut oikeaa aikaa markkinoida.

Markkinointiassistenttini häipyi juuri pusikkoon tuuheassa turkissaan. Markkinointi tapahtuu siksi toistaiseksi vain mielikuvin, vain omassa mielessäni. Ja olennainen osa sen tukitoimia on kahvihetken jälkeinen jatkuva virkkaaminen.

Haaveilen siitä että alkaisi sataa vettä. Tällöin projekti täytyisi keskeyttää ja voisin siirtyä sisätiloihin käyttämään suoratoistopalveluita. Lisäksi haaveilen jonkinlaisesta toimeentulosta,

vanha haave, niin tuttu. Ja niin kaukainen.

Aurinko kuitenkin vain paistaa. Tuuli heiluttelee leutoja pöytäliinan helmoja ja myyntipäällikköni,

hän valvoo minua puusta käsin.

Myynti ei vielä ole räjähtänyt käsiin. Mutta sehän on vain ajan kysymys. Kaikessahan on lopulta kysymys vain siitä, mitä kello on,

ja pian se onkin jo niin paljon että markkinointiassistenttini palaa pusikosta pöydän alle nuuhkimaan.

Pöydän alla ovat minun varpaani. Niiden kosketus maan pintaan on jollain lailla jämäkkä mutta samalla jotenkin herkkävireinen, kun markkinoin. Sillä pianhan minä vain markkinoin ja markkinoin, ihan pian.

Sitä ennen kuitenkin markkinointiassistentilleni ja hänen emolleen tulee nälkä. Ei vähiten siksi, että markkinointiassistenttini emoa on vastikään moitittu eläinlääkärin vastaanotolla tymäkästä ylipainosta.

Markkinointiassistenttini emo on siitä saakka yrittänyt selittää minulle, ettei minun kannattaisi kuunnella innokkaita eläinlääkäreitä, vaan pikemminkin sydämeni ääntä.

Tai ehkä eniten hänen sydämensä, sen joka sanoo että tämä lautanen tässä on aivan turhan tyhjä ja toisinkin voisi olla,

voisihan.  

Markkinointiassistenttini emolla on tänäänkin ollut käynnissä menestyvä yritys. Se takoo hänelle jatkuvasti lisää raksuja lautaselle. Tämä uuttera yrittäjyys ruokkii ohessa myös hänen poikasensa: itse markkinointiassistentin, joka ei koko kesänä ole tajunnut tehdä mitään muuta kuin lahdata viattomia päästäisiä. Vaikkei hän aio niitä syödä. Hän syö mieluummin raksuja, yhdessä emonsa kanssa.

Olen seurannut tätä touhua ja alkanut miettiä yrittäjäksi ryhtymistä itsekin. Tämä tunnelma täällä on ruokkinut yrittämisen haluja siihen malliin, etten kohta enää osaa perääntyä ajatuksesta, joka minua on alkanut vainota – ja sitä paitsi toimeentulo on nyt niin kortilla, ettei mitään menetettävää enää ole.

Ajatus on ihanan hullu. Että entä jos en perustaisikaan mitä tahansa yritystä,

entä jos perustaisinkin menestyvän yrityksen.

Ajatus on ihana. Se on niin kaukaa haettu, että se virkistää, oikein todella.

Pysykää hyvät ihmiset kuulolla. Varsinkin te, jotka ette ole koskaan tällä sivulla käyneetkään. Teitä on nimittäin aivan valtavasti. Te olette minun ihana kohderyhmäni, näkymätön. Kiltti ja kamalan hiljainen. Ihanaa seuraa,

te olette niin ymmärtäväisiä kaikki, käsi lompakolla jo,

emme vain vielä ole kohdanneet.

Tämä kaikki on niin ihanan traagista. Ja voi miten minä nyt olenkaan virkistynyt, pelkästä ajatuksesta. Toisin kuin markkinointiassistenttini.

Hän kerää nyt vähän voimia.

Niitä tullaan vielä tarvitsemaan.

Katselen sitä ja mietin, olisiko tänään oikea aika ottaa se alas.

Se on jo aika pölyinen.

Tänään voisi olla oikea aika, ajoitukseni vain on väärä. En pysty orientoitumaan tähän, se vaatisi ryhdikkyyttä, johon minusta ei vaan ole.

Tänään voisi olla oikea aika mutta ei vaan ole. Ja onhan tämä valo kaunis, menneen talven laihaa lempeämpi lohtu, kaiken pimeyden läpi palanut,

tämä valaisee pölyineen pölyistä keittiötä, odottaa kanssani kevättä. Me sanomme sille yhdessä kohta:

tervetuloa.

Tämän täytyy johtua viikonpäivästä, tämän äkillisen optimismin.

Tämän tunteen, että kuulkaa, kyllä kaikki järjestyy. Pessimisti ei ehkä pety, mutta optimisti ilahtuu jo etukäteen siitä, kuinka hyväksi kaikki tuleekaan kääntymään. Voi miten ihanaa siihen onkaan luottaa, ja vieläpä näin valtavan hataralta pohjalta. Nämä optimismin heikot kevätjäät, näillä on vaan niin kovin kevyt luistella. Niin kauan kuin nämä kantavat.

On myöhäinen ilta. Istun itsekseni.

Olen nähnyt tänään monia kauniita asioita, tuntenut olevani oikeassa paikassa useammassakin huoneessa. Olen nähnyt kuinka pienet ihmiset tanssivat ja laulavat, olen nähnyt kuinka isot pitävät kynää kädessä ja kuuluvat. Kuulua voi kirjoittamalla samassa huoneessa samaan aikaan yhdessä toisten kanssa, vaikka kirjoittaakin yksin.

Katselen sitä mielelläni, toisten kuulumista. Ja varsinkin sitä, kun ihminen liikuttaa kynää ymmärtääkseen itseään,

ymmärtääkseen edes jotain.

Se on vaan niin kaunista.

On myöhäinen ilta. Istun itsekseni samalla tavoin kuin aina torstaisin, kun olen tullut katselemasta toisten hiljaisuuksia. Istun kevyesti, huolta vailla, itsestäänselvästi tässä. Koska jokin on taas tapahtunut ja moni tuntenut, kuinka toisten kanssa hiljaa oleminen kannattelee.  

Sen jälkeen on hyvä istua itsekseen, kun on myöhäinen ilta, ja antaa omasta tulevasta kirjastaan puuttuvien sivujen puuttua ihan rauhassa.

Kyllä ne vielä.

Keskiviikkona vähän ennen nukkumaanmenoa on selvästi oikea aika kysyä itseltään: mitä ihmettä minä olen mennyt tekemään.

En minä haluaisi myydä mitään. En vaan haluaisi. Onko pakko myydä omaa kirjaa, jota ei edes vielä ole?

On.

Tuli sitten kaivettua tällainen kuoppa ja vieläpä kaksin käsin. Olen luvannut myydä, ennakkoon, mutta kuoppa on niin syvä, ettei reunojen yli yletä näkemään yhtään maksavaa asiakasta.

Olen hyvin huono myyjä. Hyvin, hyvin huono. Myyn kirjaa, jota ei vielä ole, omassa blogissani, jota kukaan ei lue. Ja lopulta, kun en myy yhtään mitään, teen henkilökohtaisen konkurssin.

Tähän eivät kyllä kaikki pysty. Onneksi minä sentään, jonkunhan tämäkin elämäntehtävä piti ottaa.

Toisaalta täällä kuopassa on hyvä olla. Vaikkei täällä ole asiakaspintaa, johon tarttua, kukaan ei myöskään näe minua, eikä täällä tarvitse käsitellä mitään reklamaatioita. Voin kyyhöttää rauhassa, olla kaikessa hiljaisuudessa jumissa siinä tekeillä olevan kirjani toisessa luvussa, joka alkaa näin:

HANKESUUNNITELMA

Synnytään perheeseen, yritetään pärjätä, perustetaan oma, yritetään taas.

Tavoite: epäselvä. Työnjako: sekin on. Aikataulu: loputon.

Rahoitus: omarahoitteinen. Vaikuttavuus: aikamoinen.

Tämä omarahoitteinen, myymättä jäävä kirjani nimeltä Veneleikki kysyy: mitä on perhe?

Saattaa kuitenkin olla, ettei se oikein osaa vastata. Kukapa osaisi.

Silti: minulla on sen kanssa täällä kuopassa ihan kivaa. Siirtelen sanoja, huokailen. Tuijotan tyhjiä kohtia, mietin millä ne täyttäisin. Pohdin, kävisikö siihen esim. polyuretaani.

Lopulta katselen kuvia omilta hiljaisilta reissuiltani, joilla ne tähän mennessä kasaan saadut 227 lyhyttä liuskaa ovat tainneet syntyä.

Katselen kuvia, kuulen hiljaisuuden, jota niissä kuuntelin.

Siitä syntyneen tekstin myyminen jollekin väkisin on ajatuksena umpiabsurdi. Meille myydään koko ajan niin paljon, kaikkialla, mitä tahansa. Sielläkin, missä ei ikinä pitäisi. On kauheaa yrittää olla osa sitä.

Ehkä on vaan parempi tehdä se konkurssi. Ja mitä on perhe? Takuuvarmasti jotain, mikä ei tätäkään konkurssikypsää hanketta tule ymmärtämään: kirjoitan tämän kirjan näin koska haluan,

ja koska minun täytyy.

(Veneleikki ilmestyy elokuussa ja ennakkotilauksen siitä voi tehdä minulle osoitteeseen virkkunenjulia@gmail.com . Tilausmotiiviksi käy hyvin mm. sääli.)