(Tätä kirjoitusta ymmärtääksesi sinun voisi olla hyvä lukea ensin edellinen. En tosin tiedä, auttaako se mihinkään, mutta yritä ihmeessä.)
Hyviä uutisia: Virroilta auliisti lähetetty senioripuhelin on päässyt kotiin. Ja siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin.
En tiedä mistä aloittaisin, ne muut. Tuleeko minun aloittaa alusta?
Missä kohtaa tämä kaikki hulluus oikein alkoi?
Johonkin kohtaan on nyt tarkennettava. Niinpä tarkennan siihen hetkeen joskus viime viikolla, jona olin juuri kävellyt sisään puhelinoperaattorini myymälään ja saanut katsekontaktin siihen ystävälliseen, itseäni vähintään puolet, todennäköisesti kaksi kolmannesta nuorempaan myyjään, jonka ilmeestä haluan teille nyt kertoa.
Haluan kertoa teille, miltä hän näytti, kun nostin vasemmassa kädessäni ilmaan lopullisesti sammuneen iPhoneni ja julistin: tämä tässä on minun menneisyyteni,
ja sitten nostin oikeassa kädessäni uuden pikkuruisen Nokian senioripuhelimeni, jota ei enää myydä missään, ja jatkoin:
ja tässä on minun tulevaisuuteni.
Myyjä oli aivan hiljaa. Hän katsoi niitä molempia puhelimia, ja sitten hän katsoi minua, varovaisen kysyvästi.
Halusin heti auttaa. Kerroin: nämä haluavat eri kokoiset sim-kortit, tarvitsen siis uuden.
Myyjän hymy oli helpottunut. Hän oli selvästi pelännyt, että jatkaisin linjalla, jota hän ei ymmärrä.
Hän haki minulle takahuoneesta uuden, entistä isomman sim-kortin. Kun avasin uuden pikkuruisen senioripuhelimeni takakannen, myyjä jäi katsomaan sitä kiinnostuneena. Nähtyään, mitä uusi puhelimeni sisältää – tai ehkä sen mitä ei – hän ojensi sen uuden sim-kortin ystävällisesti minulle.
Ele oli tulkittavissa irtisanoutumiseksi sen kortin paikalleen asentamisesta. Myyjä ei siis tiennyt mitä tehdä.
Minä yritin muistella, puhelin kun muistutti erehdyttävästi laitteita, joita minulla oli aiemmassa elämässäni ollut. Lopulta keksin. Kortti piti sujauttaa akun alla sijaitsevan pienen metallisen läpän alle.
Tilanne eteni hienosti. Myyjä oli nyt jo vähän rentoutunut, alkoi ymmärtää, etten välttämättä ole vaarallinen, vain hullu. Kysymyksessä siitä, voisiko hän vielä jotenkin auttaa, oli silti edelleen tietynlaista varautuneisuutta, jonka kyllä ymmärsin. Niinpä esitin hänelle hetken verran normaalia ihmistä, joka asioi puhelinoperaattorin myymälässä, ja sanoin että liittymän voisi ehkä nyt samalla päivittää kun minähän en enää tarvitse tähän puhelimeen nettiä kun ei siihen sellaista ollenkaan saa.
Myyjä olisi ihan varmasti halunnut pyöräyttää silmiään sille, että joku todella haluaa kulkea kadulla ilman että hänellä on taskussaan koko maailman kauheus. Asiakaspalvelukoulutuksessa oli kuitenkin selvästikin painotettu, että tämä tulee tehdä vasta asiakkaan poistuttua myymälästä.
Sain uuden liittymän. Entistä halvempikin se oli. Kukkaro keveni ja käsilaukku, uusi puhelimeni kun ei paina juuri mitään. Aloin tuntea iloa.
Siihen tuli aluksi vain ihan pieni särö. Ilo särähti siinä kohtaa kun vielä juuri ennen myymälästä poistumistani varmistin, että siirtyiväthän sen uuden sim-kortin mukana tähän uuteen puhelimeen kaikki vanhat yhteystietoni?
Eivät kuulemma siirtyneet. Kysyin siksi vielä: okei, no mihin ne siis menivät?
Nyt myyjää selvästikin alkoi jo väsyttää. Minä olin huvittanut häntä, naurattanutkin, tosi kiltisti, mutta nyt hän alkoi jo tarvita kahvia. Niinpä poistuin myymälästä kädessäni uusi senioripuhelin, joka ei tiennyt, kenelle soittaa.
Aluksi se tuntui hyvältä. Kauppakeskuksen käytävällä tunsin hetken verran syvää rauhaa. Olin kytkenyt itseni kokonaan irti muusta maailmasta.
On yksi puhelinnumero, jonka vielä muistan ulkoa. Soitin siis siihen, ihan vaan siksi että se oli ainoa johon pystyin. En valitettavasti juuri silloin ollut tämän numeron haltijan kanssa erityisen lämpimissä väleissä, mutta soitin silti kertoakseni että mulla olis nyt taas toimiva puhelin –
tai siis, luulin että oli.
Ilon lisäksi särähti nimittäin nyt myös korva. En oikein saanut numeron haltijan äänestä kovin hyvin selvää, se jotenkin puuroutui. Jouduin sanomaan moneen kertaan: mitä? Mitä? Mitä sä sanoit?
Välit eivät siitä liiemmin lämmenneet.
Puhelun jälkeen ajattelin tallentaa tämän numeron uuden puhelimeni muistiin, jotta se muistaisi edes jotain. Tallennustapahtuman aikana tajusin kuitenkin heti, että siihen tarvitaan silmälaseja, koska senioripuhelimen näyttö on niin pirun pieni ettei kirjaimista saa mitään selvää.
Silmälasit päässä tajusin kuitenkin myös, ettei niistä ole juuri mitään apua. Jos kirjaimet ovat liian pieniä, ne ovat liian pieniä ja sillä hyvä. Tai huono. Riippuu siitä mitä olisi halunnut kirjoittaa, ja kenelle.
No ja tästä päästäänkin sitten sujuvasti tämän nykyajan kuilun yllä keikkuvan huteran senioriaasinsillan yli seuraavaan asiaan:
yhteydenpito maailman muihin ihmisiin tekstiviestitse.
Voi sentään.
Uudella senioripuhelimellani voi kyllä lähettää tekstiviestejä. Olen lähettänyt jo useamman, ja kirjainten näpyttely numeronäppäimillä – mikä muuten oli edellä mainitun myyjän mielestä käsittämätön ajatus, hän ei selvästikään pitänyt sitä mahdollisena – tuli vanhasta muistista ilman että sitä edes tarvitsi muistella. Ja kyllä niitä kirjaimia, ainakin joitain niistä, näkee silmälaseillakin, kunhan vaan hirveästi siristelee. Mutta:
vaikka voin lähettää viestejä, vastausta ei koskaan tule.
Se ei pääse perille.
En tietenkään ensin ymmärtänyt tätä, sillä ensimmäisen senioritekstiviestini lähetin yhdelle lapsistani, ja se, ettei lapsi joko vastaa heti tai ollenkaan, ei ole mitenkään tavatonta.
(Tässä kohtaa olin siis jo ehtinyt palata kotiin ja löytää käyttööni joitain puhelinnumeroita tietokoneeni whatsapp webistä, joka vielä oli auki ja toimi.)
Aloin epäillä pahinta vasta kun minulle ei vastannut kukaan muukaan.
Olihan se vähän yksinäistä tietysti. Illalla lohdutin sitten itseäni avaamalla tietokoneeni avatakseni jonkun suoratoistopalvelun, jonka kautta voisin hetken verran samastua jonkun muun elämään, jonkun loppuunajetun, vanhenevan naisetsivän vaikka.
Tätä tehdessäni tulin sitten vahingossa vilkaisseeksi tietokoneen ruudun alalaidan vihreää viestikuvaketta. Siinä kun oli päällä pikkuinen punainen numero.
Kyllä, aivan niin.
Numero kertoi niiden tekstiviestien määrän, jonka tietokoneeni oli vastikään vastaanottanut.
Olenhan minä vanhenemaan päin, mutta ymmärrän silti sen verran nykyteknologiasta että saman valmistajan, tässä tapauksessa Applen, laitteet mielellään keskustelevat keskenään. Ymmärrän markkinatalouden syvimmän ytimen eli sen, että jos ostaa jotain, ostaja pyritään heti saamaan ostamaan oheen myös jotain muuta, ja niinhän minäkin aikanaan tein: hankin kaksi konetta jotka juttelivat. Vaihtoivat kuulumisia ja minun kuviani, tiesivät aina missä toinen on. Tai missä minä, vaikka itse olisin eksynyt.
Ymmärrän siis joten kuten, että edesmennyt iPhoneni halusi jakaa luottamukselliset tekstiviestini ystävänsä MacBook Airin kanssa. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi tämä samainen MacBook Air ystävänsä menetettyään nyt vastaanottaa minun uuteen Nokian senioripuhelimeeni lähetetyt tekstiviestit jakamatta niitä ensinkään sen senioripuhelimeni kanssa – lukuunottamatta toisen kummipoikani viestejä.
Onnittelin nimittäin häntä hänen syntymäpäivänään tekstiviestitse, ja hän vastasi kiittäen. Suoraan siihen senioripuhelimeeni.
Minulla on siis nyt suora, molemminpuolinen yhteys toiseen kummipoikaani. Mutta vain toiseen. Eikä myöskään keneenkään muuhun – paitsi siihen koulukuvia ottavaan yritykseen, joka toistuvasti nyt yrittää saada minut ostamaan lapsistani ottamiaan koulukuvia lähettämällä niihin tekstiviestitse linkin senioripuhelimeeni, jossa ei ole nettiä.
En ole vielä kokeillut, mitä tapahtuisi, jos vastaisin tälle yritykselle kertomalla missä nyt todella mennään eli kaiken sen, minkä olen tähän edelle kirjannut. Mutta se vastaaminen on kyllä to-do-listalla, sillä olisi hirveän kiva nähdä ne molempien lasten kuvat – toiset olen kyllä jo nähnyt, sillä niihin tuli linkki myös sähköpostiini, jota tämä ystävänsä menettänyt MacBook Air nyt yksin hallinnoi, mutta toisen kuviin tuli samalta yritykseltä linkki vain tekstiviestinä. Laitteeseen, jota ei voi kytkeä nettiin.
No. Mitäpä näistä, tämä on vaan elämää ja elämä, se on nykyään käsitettävissä yhtä hyvin lähes joka päivä. Ja pakkoko sitä keneltäkään mitään tekstiviestejä on jäädä odottelemaan, onhan minulla tässä MacBook Airissani, jolla tätäkin nyt kirjoitan, kuitenkin se whatsapp web –
paitsi että ehei, eipäs enää olekaan. Se on nimittäin tänään kirjannut minut itsestään ulos, ihan pyytämättä. Ja nyt se haluaisi, että lukisin takaisin sisään päästäkseni tietokoneen ruudulta QR-koodin senioripuhelimellani, jossa ei ole myöskään kameraa,
vain taskulamppu.
Makaan siis pimeässä makuuhuoneessani omalla sängylläni nyt sen taskulampun valossa ja ymmärrän: senioripuhelimen tarkoitus ei ole auttaa yhtään ketään selviämään yhtään mistään, ei varsinkaan nykyajasta. Senioripuhelimen tarkoitus on vain saada ihminen tuntemaan itsensä senioriksi,
ja voin vakuuttaa teille, että omalla kohdallani se on nyt onnistunut:
en oikein enää kuule. En oikein enää näe. En oikein saa aitoa, vastavuoroista yhteyttä muihin ihmisiin, voin vain lähettää tiedotuksia, joihin ei vastaa kuin toinen kummipoikani, kohteliaasti. En muista kuin yhden puhelinnumeron, loput vain jotenkin hävisivät. Ja minne, sitä ei kannata kysyä edes siltä puhelinoperaattorilta, joka ne hukkasi.
Minä olen siis muumioitunut. Joten:
lämpimät terveiset täältä sarkofagista! Pidetään yhteyttä! Pidetään yhteyttä hyvänä, niin kauan kuin sitä voi, ja sen jälkeen:
soitellaan. En tosin enää kuule, mitä minulle sanotaan, mutta jotenkin alkaa tuntua, ettei sekään enää kohta niin haittaa. Täällä kammiossa on aika huono kenttäkin ja whatsapp haihtunut savuna ilmaan,
mutta jos vaikka olet ystäväni, tai joku sellainen sukulainen, joka epäilet minun vielä haluavan sinusta jotain kuulla, niin soita ihmeessä senioripuhelimeeni! Ja ole hyvä ja jaa tämä kirjoitus eteenpäin yhteisille ystävillemme, minulla kun ei enää ole kenenkään heistä numeroa, eikä sinunkaan, sitä siis, johon voisin lähettää tekstiviestin, johon voisit kyllä vastata – mutta et minulle.
MacBookAir ottaa vastaan vastauksesi ja säilöö ne senioripuhelimeni taskulampun valossa ehkä myöhempää käyttöä varten, ehkä jakaakseen ne aikanaan eteenpäin jollekin seuraavalle laitteelle.
Se voi hyvinkin olla tuo meidän kadulle nukahtanut Volvomme.
Katsastusmiehen ilmettä odotellessa.








