(Tätä kirjoitusta ymmärtääksesi sinun voisi olla hyvä lukea ensin edellinen. En  tosin tiedä, auttaako se mihinkään, mutta yritä ihmeessä.)

Hyviä uutisia: Virroilta auliisti lähetetty senioripuhelin on päässyt kotiin. Ja siinä ne hyvät uutiset sitten olivatkin.

En tiedä mistä aloittaisin, ne muut. Tuleeko minun aloittaa alusta?

Missä kohtaa tämä kaikki hulluus oikein alkoi?

Johonkin kohtaan on nyt tarkennettava. Niinpä tarkennan siihen hetkeen joskus viime viikolla, jona olin juuri kävellyt sisään puhelinoperaattorini myymälään ja saanut katsekontaktin siihen ystävälliseen, itseäni vähintään puolet, todennäköisesti kaksi kolmannesta nuorempaan myyjään, jonka ilmeestä haluan teille nyt kertoa.

Haluan kertoa teille, miltä hän näytti, kun nostin vasemmassa kädessäni ilmaan lopullisesti sammuneen iPhoneni ja julistin: tämä tässä on minun menneisyyteni,

ja sitten nostin oikeassa kädessäni uuden pikkuruisen Nokian senioripuhelimeni, jota ei enää myydä missään, ja jatkoin:

ja tässä on minun tulevaisuuteni.

Myyjä oli aivan hiljaa. Hän katsoi niitä molempia puhelimia, ja sitten hän katsoi minua, varovaisen kysyvästi.

Halusin heti auttaa. Kerroin: nämä haluavat eri kokoiset sim-kortit, tarvitsen siis uuden.

Myyjän hymy oli helpottunut. Hän oli selvästi pelännyt, että jatkaisin linjalla, jota hän ei ymmärrä.

Hän haki minulle takahuoneesta uuden, entistä isomman sim-kortin. Kun avasin uuden pikkuruisen senioripuhelimeni takakannen, myyjä jäi katsomaan sitä kiinnostuneena. Nähtyään, mitä uusi puhelimeni sisältää – tai ehkä sen mitä ei – hän ojensi sen uuden sim-kortin ystävällisesti minulle.

Ele oli tulkittavissa irtisanoutumiseksi sen kortin paikalleen asentamisesta. Myyjä ei siis tiennyt mitä tehdä.

Minä yritin muistella, puhelin kun muistutti erehdyttävästi laitteita, joita minulla oli aiemmassa elämässäni ollut. Lopulta keksin. Kortti piti sujauttaa akun alla sijaitsevan pienen metallisen läpän alle.

Tilanne eteni hienosti. Myyjä oli nyt jo vähän rentoutunut, alkoi ymmärtää, etten välttämättä ole vaarallinen, vain hullu. Kysymyksessä siitä, voisiko hän vielä jotenkin auttaa, oli silti edelleen tietynlaista varautuneisuutta, jonka kyllä ymmärsin. Niinpä esitin hänelle hetken verran normaalia ihmistä, joka asioi puhelinoperaattorin myymälässä, ja sanoin että liittymän voisi ehkä nyt samalla päivittää kun minähän en enää tarvitse tähän puhelimeen nettiä kun ei siihen sellaista ollenkaan saa.

Myyjä olisi ihan varmasti halunnut pyöräyttää silmiään sille, että joku todella haluaa kulkea kadulla ilman että hänellä on taskussaan koko maailman kauheus. Asiakaspalvelukoulutuksessa oli kuitenkin selvästikin painotettu, että tämä tulee tehdä vasta asiakkaan poistuttua myymälästä.

Sain uuden liittymän. Entistä halvempikin se oli. Kukkaro keveni ja käsilaukku, uusi puhelimeni kun ei paina juuri mitään. Aloin tuntea iloa.

Siihen tuli aluksi vain ihan pieni särö. Ilo särähti siinä kohtaa kun vielä juuri ennen myymälästä poistumistani varmistin, että siirtyiväthän sen uuden sim-kortin mukana tähän uuteen puhelimeen kaikki vanhat yhteystietoni?

Eivät kuulemma siirtyneet. Kysyin siksi vielä: okei, no mihin ne siis menivät?

Nyt myyjää selvästikin alkoi jo väsyttää. Minä olin huvittanut häntä, naurattanutkin, tosi kiltisti, mutta nyt hän alkoi jo tarvita kahvia. Niinpä poistuin myymälästä kädessäni uusi senioripuhelin, joka ei tiennyt, kenelle soittaa.

Aluksi se tuntui hyvältä. Kauppakeskuksen käytävällä tunsin hetken verran syvää rauhaa. Olin kytkenyt itseni kokonaan irti muusta maailmasta.

On yksi puhelinnumero, jonka vielä muistan ulkoa. Soitin siis siihen, ihan vaan siksi että se oli ainoa johon pystyin. En valitettavasti juuri silloin ollut tämän numeron haltijan kanssa erityisen lämpimissä väleissä, mutta soitin silti kertoakseni että mulla olis nyt taas toimiva puhelin –

tai siis, luulin että oli.

Ilon lisäksi särähti nimittäin nyt myös korva. En oikein saanut numeron haltijan äänestä kovin hyvin selvää, se jotenkin puuroutui. Jouduin sanomaan moneen kertaan: mitä? Mitä? Mitä sä sanoit?

Välit eivät siitä liiemmin lämmenneet.

Puhelun jälkeen ajattelin tallentaa tämän numeron uuden puhelimeni muistiin, jotta se muistaisi edes jotain. Tallennustapahtuman aikana tajusin kuitenkin heti, että siihen tarvitaan silmälaseja, koska senioripuhelimen näyttö on niin pirun pieni ettei kirjaimista saa mitään selvää.

Silmälasit päässä tajusin kuitenkin myös, ettei niistä ole juuri mitään apua. Jos kirjaimet ovat liian pieniä, ne ovat liian pieniä ja sillä hyvä. Tai huono. Riippuu siitä mitä olisi halunnut kirjoittaa, ja kenelle.

No ja tästä päästäänkin sitten sujuvasti tämän nykyajan kuilun yllä keikkuvan huteran senioriaasinsillan yli seuraavaan asiaan:

yhteydenpito maailman muihin ihmisiin tekstiviestitse.

Voi sentään.

Uudella senioripuhelimellani voi kyllä lähettää tekstiviestejä. Olen lähettänyt jo useamman, ja kirjainten näpyttely numeronäppäimillä – mikä muuten oli edellä mainitun myyjän mielestä käsittämätön ajatus, hän ei selvästikään pitänyt sitä mahdollisena – tuli vanhasta muistista ilman että sitä edes tarvitsi muistella. Ja kyllä niitä kirjaimia, ainakin joitain niistä, näkee silmälaseillakin, kunhan vaan hirveästi siristelee. Mutta:

vaikka voin lähettää viestejä, vastausta ei koskaan tule.

Se ei pääse perille.

En tietenkään ensin ymmärtänyt tätä, sillä ensimmäisen senioritekstiviestini lähetin yhdelle lapsistani, ja se, ettei lapsi joko vastaa heti tai ollenkaan, ei ole mitenkään tavatonta.

(Tässä kohtaa olin siis jo ehtinyt palata kotiin ja löytää käyttööni joitain puhelinnumeroita tietokoneeni whatsapp webistä, joka vielä oli auki ja toimi.)

Aloin epäillä pahinta vasta kun minulle ei vastannut kukaan muukaan.

Olihan se vähän yksinäistä tietysti. Illalla lohdutin sitten itseäni avaamalla tietokoneeni avatakseni jonkun suoratoistopalvelun, jonka kautta voisin hetken verran samastua jonkun muun elämään, jonkun loppuunajetun, vanhenevan naisetsivän vaikka.

Tätä tehdessäni tulin sitten vahingossa vilkaisseeksi tietokoneen ruudun alalaidan vihreää viestikuvaketta. Siinä kun oli päällä pikkuinen punainen numero.

Kyllä, aivan niin.

Numero kertoi niiden tekstiviestien määrän, jonka tietokoneeni oli vastikään vastaanottanut.

Olenhan minä vanhenemaan päin, mutta ymmärrän silti sen verran nykyteknologiasta että saman valmistajan, tässä tapauksessa Applen, laitteet mielellään keskustelevat keskenään. Ymmärrän markkinatalouden syvimmän ytimen eli sen, että jos ostaa jotain, ostaja pyritään heti saamaan ostamaan oheen myös jotain muuta, ja niinhän minäkin aikanaan tein: hankin kaksi konetta jotka juttelivat. Vaihtoivat kuulumisia ja minun kuviani, tiesivät aina missä toinen on. Tai missä minä, vaikka itse olisin eksynyt.

Ymmärrän siis joten kuten, että edesmennyt iPhoneni halusi jakaa luottamukselliset tekstiviestini ystävänsä MacBook Airin kanssa. Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi tämä samainen MacBook Air ystävänsä menetettyään nyt vastaanottaa minun uuteen Nokian senioripuhelimeeni lähetetyt tekstiviestit jakamatta niitä ensinkään sen senioripuhelimeni kanssa – lukuunottamatta toisen kummipoikani viestejä.

Onnittelin nimittäin häntä hänen syntymäpäivänään tekstiviestitse, ja hän vastasi kiittäen. Suoraan siihen senioripuhelimeeni.

Minulla on siis nyt suora, molemminpuolinen yhteys toiseen kummipoikaani. Mutta vain toiseen. Eikä myöskään keneenkään muuhun – paitsi siihen koulukuvia ottavaan yritykseen, joka toistuvasti nyt yrittää saada minut ostamaan lapsistani ottamiaan koulukuvia lähettämällä niihin tekstiviestitse linkin senioripuhelimeeni, jossa ei ole nettiä.

En ole vielä kokeillut, mitä tapahtuisi, jos vastaisin tälle yritykselle kertomalla missä nyt todella mennään eli kaiken sen, minkä olen tähän edelle kirjannut. Mutta se vastaaminen on kyllä to-do-listalla, sillä olisi hirveän kiva nähdä ne molempien lasten kuvat – toiset olen kyllä jo nähnyt, sillä niihin tuli linkki myös sähköpostiini, jota tämä ystävänsä menettänyt MacBook Air nyt yksin hallinnoi, mutta toisen kuviin tuli samalta yritykseltä linkki vain tekstiviestinä. Laitteeseen, jota ei voi kytkeä nettiin.

No. Mitäpä näistä, tämä on vaan elämää ja elämä, se on nykyään käsitettävissä yhtä hyvin lähes joka päivä. Ja pakkoko sitä keneltäkään mitään tekstiviestejä on jäädä odottelemaan, onhan minulla tässä MacBook Airissani, jolla tätäkin nyt kirjoitan, kuitenkin se whatsapp web –

paitsi että ehei, eipäs enää olekaan. Se on nimittäin tänään kirjannut minut itsestään ulos, ihan pyytämättä. Ja nyt se haluaisi, että lukisin takaisin sisään päästäkseni tietokoneen ruudulta QR-koodin senioripuhelimellani, jossa ei ole myöskään kameraa,

vain taskulamppu.

Makaan siis pimeässä makuuhuoneessani omalla sängylläni nyt sen taskulampun valossa ja ymmärrän: senioripuhelimen tarkoitus ei ole auttaa yhtään ketään selviämään yhtään mistään, ei varsinkaan nykyajasta. Senioripuhelimen tarkoitus on vain saada ihminen tuntemaan itsensä senioriksi,

ja voin vakuuttaa teille, että omalla kohdallani se on nyt onnistunut:

en oikein enää kuule. En oikein enää näe. En oikein saa aitoa, vastavuoroista yhteyttä muihin ihmisiin, voin vain lähettää tiedotuksia, joihin ei vastaa kuin toinen kummipoikani, kohteliaasti. En muista kuin yhden puhelinnumeron, loput vain jotenkin hävisivät. Ja minne, sitä ei kannata kysyä edes siltä puhelinoperaattorilta, joka ne hukkasi.

Minä olen siis muumioitunut. Joten:

lämpimät terveiset täältä sarkofagista! Pidetään yhteyttä! Pidetään yhteyttä hyvänä, niin kauan kuin sitä voi, ja sen jälkeen:

soitellaan. En tosin enää kuule, mitä minulle sanotaan, mutta jotenkin alkaa tuntua, ettei sekään enää kohta niin haittaa. Täällä kammiossa on aika huono kenttäkin ja whatsapp haihtunut savuna ilmaan,

mutta jos vaikka olet ystäväni, tai joku sellainen sukulainen, joka epäilet minun vielä haluavan sinusta jotain kuulla, niin soita ihmeessä senioripuhelimeeni! Ja ole hyvä ja jaa tämä kirjoitus eteenpäin yhteisille ystävillemme, minulla kun ei enää ole kenenkään heistä numeroa, eikä sinunkaan, sitä siis, johon voisin lähettää tekstiviestin, johon voisit kyllä vastata – mutta et minulle.

MacBookAir ottaa vastaan vastauksesi ja säilöö ne senioripuhelimeni taskulampun valossa ehkä myöhempää käyttöä varten, ehkä jakaakseen ne aikanaan eteenpäin jollekin seuraavalle laitteelle.

Se voi hyvinkin olla tuo meidän kadulle nukahtanut Volvomme.

Katsastusmiehen ilmettä odotellessa.

Äkkiä tekeekin aivan hirveästi mieli raportoida tänne avaruuteen arjestaan. Jos se vaikka vähän auttaisi sitä jaksamaan. Ja jos siitä vaikka joskus olisi jollekulle vähän lohtua –

en nimittäin ehkä kuitenkaan ole ainoa, joka elää kuten minä. Ainakaan toivottavasti. Vaikka alkaakin vahvasti tuntua että näin ehkä on.

Ensin hajosivat kuulokkeet. Tai kyllä ne toimivat, ne vain lakkasivat lataamasta. Niistä voisi kyllä kuunnella musiikkia entiseen malliin, jos ne vaan jaksaisivat herätä. Ne eivät vaan enää jaksa.

No ei se mitään. Kyllähän siitä puhelimestaan saa ulos musiikkia muutenkin – paitsi että no.

Kyllä se puhelinkin edelleen toimii. Sekään ei vaan enää jaksa latautua. Se huomaa kyllä että siihen on kytketty laturi, se ei vaan enää muista mikä tämä johto on. Puhelin pitää nyt laturiaan jonkinlaisena turhuutena, on sanonut: lisälaitetta ei ehkä tueta. Ja tähän se on pyytänyt vastaamaan: ok.

Puhelimestani on tullut niin voimaton, ettei se enää jaksa tukea omia latausmahdollisuuksiaan. Ehkä, en tiedä. Se kun ei enää aukea.

Ok.

Puhelimen jälkeen siirrymme keittiössä käytettäviin kodinkoneisiin. Siellä onkin se kotitaloutemme lähivuosien viides blenderi ollut käytössä jo pitkään ilman että mikään on räjähtänyt pitkin seiniä, koska lasikannua ei ole kiinnitetty moottoriosaan kunnolla. Eikä räjähtänyt nytkään,

tällä kertaa tomaattikeitto vain valahti alaspäin. Suoraan sinne moottoriin ja siitä kaikkialle, minne se nyt vain voi valua.

Sitä, miksi tomaattikeitto piti laittaa blenderiin, minä en tarkkaan tiedä. Niin kuin en sitäkään, miksi blenderillä ei enää toviin ole ollut mitään suomenkielistä nimeä.

Onneksi kotimme sähkökaapissa on vikavirtakytkimet. Moottorista valuu tomaattimehua vieläkin.

Keittiön siivottuamme voimmekin siirtyä roskia pihalle viedessämme asiassa eteen päin ja kääntää katseen kohti perheen autoa.

Ensin lakkasi takaluukku aukeamasta. On hirveän kätevää omistaa farmariauto, johon kaikki tavara täytyy tunkea sisään sivuovista, mutta siihen kyllä tottuu. Totuimmehan aluksi siihenkin, ettei takaluukku vielä auetessaan pysynyt auki ilman, että sitä tuettiin harjanvarrella. Harjanvarren käytyä tarpeettomaksi onnistuin silti tunkemaan tähän autoon mm. normaalikokoisen sisäoven, pinon kolmimetrisiä kakkosnelosia ja yksitoista ilmaista ikkunaa. Ensin täytyy vaan vähän ajatella,

ajattelemalla autoon tulee tilaa, myös sivuovista. Niin että ikilukkoon jäänyt takaluukku ei lopulta ole mikään ongelma.

Ei sekään ole, että sivupeili on säröillä, ei niin kauan kuin katsastuksen määräaika ei vielä ole käsillä. Eikä sekään mitään haittaa ettei oikea etuvalo toimi, eikä vasen jarruvalo, ei ihmisen ole mikään pakko ajaa pimeällä eikä jarruttaakaan, kovin paljoa,

ei varsinkaan nyt enää, kun moottorista on alkanut kuulua ääni, joka ei sinne kuulu.

Kaikki oli hyvin niin kauan kuin tilanne ei ollut edennyt konepellin alle. Nyt se on. Mutta hyvä puoli tässä on tietenkin se, että se tosiasia, että autossa on enää vain kolme ehjää talvirengasta, ei enää syksyn tullen sanottavasti ahdista.

Eihän ihmisen ole mikään pakko ajaa autoa.

Jossain vaiheessa tulee kuitenkin se hetki, jona yksi lapsista saa sanottua: olis se kuitenkin ihan kiva jos äidilleen voisi vielä joskus soittaa.

Kiivetkäämme siis pihalta takaisin sisään ja alkakaamme fokusoida takaisin puhelimiin.

Sen jälkeen saatamme tosin alkaa toivoa, ettemme olisi tehneet niin.

Yleinen toimintatapa puhelimen hajotessa on varmaankin ostaa tilalle uusi. Ennen vanhaanhan se tehtiin niin että mentiin kauppaan ja haettiin sieltä uusi luuri – paitsi että ennen vanhaan puhelimet eivät hajonneet, ne olivat ikuisia ja johdolla seinässä kiinni ja toimisivat vieläkin, ellei se puhelinpistoke vaan olisi lakannut toimimasta. Ennen vanhaan kuitenkin meni jo, ja nyt on nyt, ja kuten kaikesta edelle kirjaamastani ehkä on aistittavissa, henkilökohtaisen talouteni tila ei nyt ole paras mahdollinen.

Niinpä, jotta lapseni vielä joskus voisivat kuulla puhelimessa ääneni ja kaikki hyvät neuvoni, erehdyn avaamaan tietokoneeni – arvaan sen varmaan olevan listalla seuraavana mutta yritän vielä torjua ajatuksen väsitämättömyyttä – etsiäkseni maailmanmarkkinoilta niiden kaikista halvimman näppäinpuhelimen.

Aluksi ilahdun. Aivan valtavasti. Tarjolla on huokeita seniorimalleja, joilla voi soittaa, joihin voi vastata ja joilla voi sekä lähettää että saada tekstiviestejä. Selkeillä, isoilla näppäimillä ja ilman mitään mahdollisuutta ladata taskuunsa yhtään näppärää, hermoja repivää pilipalisovellusta.

Tunnen pärjääväni jatkossa sellaisella aivan erinomaisen hyvin. Ihan hirveän paljon paremmin kuin tällä edellisellä, jonka äly ei lopulta riittänyt tulkitsemaan sen omaa laturia omaksi toimintaedellytyksekseen.

Tunnen pärjääväni tulevalla puhelimellani siis hyvin. En vain selviä sen ostotapahtumasta.

AION NYT TARJOTA VINKKEJÄ KAIKILLE SENIOREILLE. SENIORIPUHELIN HANKITAAN SEURAAVASTI:

Ensin etsitään internetistä mieluisin malli. Sitten etsitään paikka, josta sen saa kaikista halvimmalla, ja mikäli ostotapahtumalla alkaa olla kiire, myös paikka jossa halpa hinta yhdistyy nopeaan toimitukseen. Onhan nimittäin niin, että niitä halvimpia malleja EI voi löytää mistään kaupasta.

Ne ovat kaikista myymälöistä loppu, tietysti Joensuuta lukuunottamatta.

Terveiset Joensuuhun ja onnea: te säästytte siellä niin paljolta.

Kun mieluinen malli on löytynyt sellaisen (sattumalta puhelinoperaattorinakin toimivan) laitetoimittajan sivuilta, joilla nimenomaan luvataan toimitus myymälään jo seuraavaksi päiväksi tai ehkä tsägällä jopa vartissa, siirrytään maksutapahtumaan.

Ja siihen se homma sitten tyssää.

Ei ole mitään väliä sillä, että tilillä ehkä vielä olisi juuri huokeimman lempisenioripuhelimen verran rahaa. Sitä ei saa siirtymään sieltä mihinkään, sillä hajonneen puhelimen tilalle uutta ostaakseen ja verkkopankkia tähän ostoon käyttääkseen ihminen tarvitsee – arvaatteko jo? Tietenkin toimivan puhelimen! Jota ei voi ostaa pankkikortilla kaupasta, ei käteisellä eikä edes oravannahoilla! Sillä se pitää tilata verkkopankilla netistä ja verkkopankkiin pääsee kyllä läppärillä ilman mitään mobiilisovellusta pahvisella avainlukulistalla tarkkailemaan taloutensa tilaa, mutta rahan siirtämiseen sieltä pois täytyisi ensin avata tekstiviesti, jossa kerrotaan, mitä avainlukua nyt tulee käyttää.

Tässä kohtaa käännyn katsomaan olohuoneen tyhjää lankapuhelimen pistoketta.

Katseeni on haikea.

Tulevana seniorina olen etuoikeutettu ihminen, sillä minulla on lapsia, ja lapsilla pankkitilit samassa pankissa kuin minulla – ja koska osa heistä vielä on alaikäisiä, pankki on antanut minulle käyttöoikeuden heidän tileihinsä. Niinpä pystyn vielä siirtämään heidän tileilleen rahaa ilman tekstiviestejä tai savumerkkejä, koska tämä tapahtuma vielä toistaiseksi on nimeltään omien tilien välinen siirto.

Toimin siis niin. Siirrän senioripuhelimen verran rahaa yhdelle lapsistani, joka on kylässä ystävänsä luona, ja koska joku aidosti älykäs ihminen keksi whatsapp webin, jota käyttääkseen ihmisen EI ole pakko käyttää samaan aikaan kahta erillistä elektronista laitetta vaan yksi riittää, saan yhteyden tähän lapseeni antaakseni hänelle toimintaohjeet puhelimen ostamista varten.

Lapsi on kiltti ja lupaa auttaa. Mutta vaikka hän on 2000-luvun puolella syntynyt diginatiivi, terävä päästään ja vaikka hänellä on käytössään toimiva älypuhelin ja siihen vielä toimiva laturikin, uutta senioripuhelinta hän ei pysty niin vaan ostamaan. Ei, vaikka tekee parhaansa.

Puhelinoperaattorinakin toimiva laitetoimittaja, joka on sivuillaan luvannut toimittaa senioripuhelimen lähimpään myymään tsägällä jopa vartissa, ilmoittaa rahat lapselta saatuaan tälle tekstiviestitse, että senioripuhelimet ovat juuri nyt loppu mutta hän tulee kyllä saamaan kolmen arkipäivän kuluessa uuden tekstiviestin siitä, koska niitä taas olisi saatavilla.

Tässä kohtaa minua alkaa vähän jo väsyttää. Onneksi lapsi on kuitenkin kylässä ystävänsä luona, sillä alan saada tältä ystävältä hienoja videoita siitä, kuinka lapseni jonottaa puhelimitse tämän huijarioperaattorin asiakaspalveluun. Siellä soiva musiikki on pääasiassa hyvin hämmentävää, ja lapseni ilmeet siksi ilahduttavia.

Puolen tunnin kuluttua asiakaspalvelu vastaa. Kaupat perutaan. Raha ei tuosta vain tietenkään tilille palaudu, mutta senioripuhelimen, jota missään ei alun perin ollutkaan, puhelinoperaattori lupaa jättää lähettämättä.

Kun kaupanteossa on nyt päästy näin pitkälle, keitän kupin kahvia.

Sitten aloitan kaiken alusta, vain todetakseni että ei, tätä minulle nyt jo lähes pakkomielteeksi muodostunutta senioripuhelinmallia, jota joka paikassa luvataan halvalla, ei oikeasti ole missään. Siitä saa vain valtavasti hakutuloksia erilaisiin ei-oota tarjoaviin verkkokauppoihin. Ainoa ei-oota ei-tarjonnut oli se valehteleva puhelinoperaattori, ja sitähän me olemme jo kokeilleet. Joten:

niistä vinkeistä siis. Kuinka senioripuhelin oikein ostetaan?

Googlaa tori-piste-fi. Lyö sen sivuston hakukenttään itsellesi mieluinen puhelinmalli. Sitä löytyy käyttämättömänä yksi kappale Virroilta, latureineen. Hyvin halvalla ja vielä paketissa. Lähetä myynti-ilmoituksen linkki lapsellesi, hän tilaa sen sinulle minuutissa,

ja jos sinulla ei ole lapsia,

voi voi sentään. Sitten en tiedä, kuinka senioripuhelimen oikein voi hankkia.

Tilanne on siis nyt edennyt konepellin alle ja senioripuhelin ehkä tulee, ehkä ei. Lapsi kuitenkin otti varmuudeksi tilaukseen yhden euron hintaisen vakuutuksen siltä varalta, että paketti katoaisi postissa. Uskaltauduin kysymään häneltä, mitä sillä eurolla siis saa? Ei nimittäin ainakaan sitä puhelinta, sillä sehän on siinä vaiheessa jo kadonnut,

johon hän että sillä saa rahansa takaisin.

Tätä arvelinkin. Senioripuhelinta sillä siis ei saa. Senioripuhelimen saa vain tuurilla.

Omani jatkumista odotellessa.

On taas yö – tämä on se vuodenaika, jona usein on – ja kissa on oksentanut sohvalle.

Joskus tämä epäilemättä olisi katkaissut äitikamelin selän. Ja toki vieläkin on päiviä, joina sellainen vieläkin on lähellä, huokailun muodossa ainakin,

öisin ei vaan enää jaksa. Miksi huokailla, näitä tilanteita varten kauppalistalla on ollut talouspaperi, on ja tulee olemaan.

Vuosi lähenee loppuaan ja joulu, se aikoo tulla. Aikoo, vaikken enää ole onnistunut löytämään itsestäni sitä henkilöä, joka joulun tullen romahtaa.

En vaan enää jaksa. Jos joku kaipaa lahjoja, kaivatkoot. Jos joku pettyy siitä, ettei niitä minulta enää saa, pettykööt. Jos joku syntyy lapsekseni, hän ehkä edelleen saa vuosittain minulta ainakin yhden paketin, mutta muut voivat nyt vaan keskittyä pettymään. Jos heillä ei todella ole mitään muuta mihin loppuvuodesta 2024 pettyä.

Minulla on. Olen jotenkin pettynyt siihen tilaan, johon maailma on kellahtanut. Minun tekisi mieli kammeta se sieltä ylös.

Olen uutisaddikti. Yritän seurata maailmaa. Keinoni vain ovat aivan väärät: luen uutisia netistä.

Koska olen todella hölmö, kuvittelin pitkään lukevani ihan samoja uutisia kuin muutkin, jotka seuraavat samoja sivustoja. Kuvittelin esimerkiksi vain lukevani paperihesaria ihan vaan sähköisessä muodossa.

Koska olen todella hölmö, kesti hyvin kauan – luvattoman kauan – ennen kuin tajusin: onpa hassu lehti, tässä ei esimerkiksi ole enää ollenkaan kulttuurisivuja, mutta sen sijaan valtavan paljon palstatilaa sille kuinka joku on tyrmistynyt somessa, pöyristynyt somessa, kohauttanut somessa, riidellyt somessa tai saanut jossain jotain ikävää asiakaspalvelua ja tyrmistynyt siitä. Tai pöyristynyt. Alun perin somessa.

En itse enää ole siellä somessa, en ole enää vuosiin ollut, joten en pysty ymmärtämään, miksi niin suuri osa uutisaiheista täytyy etsiä sieltä. Sielläkö se maailma todella tapahtuu? Minun nähdäkseni siellä ei tapahdu juuri muuta kuin ihmisen pimeä puoli: pimeä, turha ja avuton.

Somesta poistunut ihminen lukee toimittajien toistaiseksi vielä ilmeisesti ihan ilman tekoälyä laatimia somereferaatteja hyvin väsyneenä. Eikö tekoäly oikeasti olisi juuri se taho, joka tähän turhaan referoimiseen kannattaisi valjastaa? Sillä aikaa elävät toimittajat voisivat tuijotella ihmisinä ulos toimituksen ikkunasta ja katsoa, olisiko tuolla ulkona muutakin uutisoitavaa kuin jatkuva tyrmistys, pöyristys ja kollektiivinen pahan mielen asiakaskokemus. Parin sodan ja kansanmurhan ohessa.

En jaksa enää sotia, kansanmurhia, somereferaatteja enkä kenenkään pöyristymistä. Mutta en myöskään jaksa sitä, että kun eduskunnan puhemies (jonka arvomaailmaa en todennäköisesti jaa, jota en tekemisiensä puolesta erityisesti arvosta ja jonka edustama puolue on mielestäni sotkenut tämän maan henkisessä(kin) ilmapiirissä parikin juttua) luonnehtii kansanedustajan yllättävää pahoinpitelyä sietämättömäksi mutta haluaa odottaa tarkempia tietoja tapahtuneesta voidakseen kommentoida tarkemmin, häneltä aletaan tivata, miksei hän tuomitse sitä. Ja kun hän yrittää kysyä, julkisesti, että totanoin, saako tästä hänen kommentoinnistaan sellaisen käsityksen että hän hyväksyy tapahtuneen, toimittaja vastaa että ei, mutta haluaa silti tietää, miksei hän tuomitse.

En jaksa. En vaan jaksa. Tässä maassa ei enää tehdä juuri mitään muuta kuin tuomitaan muita siitä mitä he tekevät tai eivät tee, ja sitten kun joku ei selväsanaisesti tuomitse jotain mistä hän ei oikein mitään vielä tiedä, mutta jättää kuitenkin hyväksymättä asian niiden tietojen pohjalta joita hänellä on, hänet täytyy tuomita.

Minä luulin, että meillä oli sitä varten ihan vaan oikeuslaitos.

Olen väsynyt sivuihin, joita silmilleni aamuisin avaan. Olen väsynyt algoritmiin, joka ne minulle valitsee. En tiedä, mistä se on saanut päähänsä että juuri nämä joka aamu lukemani jutut olisivat juuri niitä juttuja, jotka minua eniten kiinnostavat, mutta se on erehtynyt.

Klikkasin varmaan alun perin väärin. Avasin ehkä kerran uutisen, jossa kerrottiin jostain kamalasta raiskauksesta ja jätin lukematta kirja-arvostelun, jonka otsikko ei vaan kiinnostanut. Algoritmi ehkä tulkitsi tämän niin, että kiinnostuksen kohteisiini kuuluvat raiskaaminen mutta kirjallisuus ei niinkään kiinnosta. Ja tässä ollaan nyt sitten. Minua näyttää algoritmin askartelun perusteella kiinnostavan lähes kaikki sellainen, jota inhoan ja josta en haluaisi mitään tietää, enkä näytä saavan juuri mitään tietoa asioista, jotka ovat minulle tärkeitä.

Vuosi vaihtuu pian. Pidän siitä, pidän uusista aluista. Arvostan ihmisen mahdollisuutta muutokseen. Joskus se mahdollisuus syntyy siitä että vuosiluku vaihtuu, joskus pelkät numerot auttavat ihmistä aavistamaan uudistumisen uusia tuulia.

Ainoa mikä ei muutu, on se mitä algoritmi tähän mennessä on saanut päähänsä elämässäni vahvistaa: epäuskoa, turhautumista, huolta ja henkistä köyhyyttä.

Kuinka karistaa vanhan vuoden algoritmit, kuinka löytää uudet? Pahoin pelkään ettei sitä niin vain tehdä.

Pahoin pelkään, ja myöhään yöllä sellaisen pelkääminen väsyttää.

Olisinpa eläin. Olisinpa osa mitä tahansa muuta lajia kuin tätä ruudun ääreen surkastuvaa ihmiskuntaa, joka häviävässä määrin muistaa enää mitään, millä oikeasti on mitään väliä.

On yö ja vuoden viimeiset hylkäykset ovat kolahtaneet sähköpostiin.

Kaikkia niitä hakija on arvannut odottaa. En minä oikeasti, ihan vilpittömästi, olekaan jaksanut uskoa siihen, että postistani mitään muuta enää löytyisi. Oikeastaan enää ikinä. Toki pakko myöntää, että hakemusta jättäessä sitä aina itse yksin tai yhdessä työryhmän kanssa silti pitää yllä pientä toivoa, joitain viikkoja,

ehkä ihan vain jaksaakseen. Joitain viikkoja sitä esittää itselleen uskovansa johonkin, mihin oikeasti enää yhtään ei. Päätöksiä edeltävällä viikolla etukäteinen varma lannistus on kuitenkin jo vallannut huoneen.

Sillä on tehtävä. Se lannistus on tärkeä pehmike: se valmistaa ihmistä pettymykseen. Etukäteiseen pehmeään lannistuneisuuteen on helpompi mätkähtää naamalleen kuin kivenkovaan toiveikkuuteen.

Se loiventaa omaa epäonnistumisen kokemusta.

Näinä aikoina voi yrittää etsiä lohtua siitä, ettei ole yksin, vaan vain yksi tuhansista. Siinä on jokin vaisu lohtu, että tietää, ettei ole ainoa, jonka ei tule määritellä itseään saamiensa hylkäysten kautta, eikä pitää niitä mittarina omille taidoilleen.

Hylkäyksiä on kuitenkin kahta lajia. Niitä, jotka lyövät polvet alta, ja niitä, joista huomaa tuntevansa vaimeaa kiitollisuutta.

Molemmissa lopputulos on sama: hakija ei yltänyt saamaan hakemaansa. Joku muu kirjoitti kiinnostavampia hakemuksia, minkäs teet. Aina ei voi voittaa, tai ikinä. Mutta häviämisen tunnetta voi ennaltaehkäistä.

Sen voi tehdä sillä hylkäyksellä. Tai jättää tekemättä. Se on päätöksentekijöiden oma päätös: millaiset sanamuodot me valitsemme sille, kuinka me toisten yritykset hylkäämme.

Minulla on kuluneiden viikkojen aikana yhden suuren ilonaiheen lisäksi ollut epäilo ja etuoikeus lueskella useampia hylkäyksiä. Olen luokitellut ne. Luokkia on kaksi:

se, jossa päätöksen tehnyt taho huomioi kontekstin, jossa hylkäys tullaan lukemaan, ja se, jossa sellaista ei yhtään ole viitsitty miettiä.

Luin tänään yhden ensimmäiseen luokkaan kuuluvan hylkäyksen. Ja toissapäivänä toisen.

Sillä on väliä, kuinka arvovaltainen taho jatkaa sanojen Kiitos kiinnostuksestanne ja Valitettavasti emme jälkeen. Sillä on todella paljon väliä.

Viisas arvovaltainen taho ymmärtää, kuinka tärkeää on tyrmätä hakemus tyrmäämättä sen laatinutta ihmistä, ja kuinka merkityksellisiä pari rohkaisun sanaa tyrmäyksen lopussa voivat olla.

Toissapäivänä luin hylkäyksen, jossa hylkäävä taho kertoi arvostavansa hakijoita siitä, kuinka erinomaisesti niin moni heistä oli hakemuksiaan laatinut, vaikkei nyt tärpännyt. Se lämmitti, arvostus. Mutta vasta tänään, vuoden viimeisen hylkäyksen tullen, minä luin sen lopusta lauseen, jonka johdosta ymmärsin viimein kunnolla, miksi pahoitin niin syvästi mieleni aiemmin tänä pimeänä syksynä. (Aiheesta voi lukea aiemmasta kirjoituksestani nimeltä Hylätyn runoilun ilta.)

Vasta kun luin lauseen, johon vuoden viimeinen hylkäys päättyi, minä todella ymmärsin. Se lause kuului näin:

Olemme tietoisia taiteen kentän tilanteesta ja haluammekin lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.

Tuijotin sitä hetken, seisahduin keskelle katua sitä tuijottamaan. Tuijotin ja tajusin:

joku on katsonut isompaa kuvaa, tajunnut kontekstin. Ja tullut samalla altistaneeksi itsensä myötätunnon mahdollisuudelle.

Kaikki eivät siihen selvästikään pysty, joten sellaisesta ei voi kuin olla kiitollinen. Vaikka onkin jäänyt ilman rahoitusta tai muita määräaikaisia puitteita taiteelliselle työskentelylleen, sekä yksin että yhdessä työryhmän kanssa.

Sanoilla on väliä. Ne eivät vain helise. Viikko sitten huomasin alkavani kyynelehtiä baarissa, kun vanhojen ystävien kanssa tuli puheeksi taannoin saamani tyrmäys, jossa työni ammatillinen ja taiteellinen taso kyseenalaistettiin selvällä suomen kielellä. Toinen vanhoista ystävistäni otti aiheeseen vähemmän myötätuntoisen näkökulman ja kysyi kylmästi: miksi sä otit sen niin kirjaimellisesti.

Siksi kun sanoilla on väliä. Ja niin minä muistaakseni vastasinkin. Sanoilla on valtavasti väliä. Niillä voi rohkaista ja kannatella, tai sitten niillä voi lyödä. Jalat alta. Jopa aivan tuntemattomilta ihmisiltä.

Niillä voi viedä toisilta toivon, niillä voi lannistaa. Tai sitten niillä voi sanoa:

minä ymmärrän tilannetta, jossa olet. Ymmärrän, että se on vaikea ja tuntuu pahalta, vaikka valitettavasti tahosta, jota edustan, ei nyt oikein ole avuksi.

Toivon mahdollisuus on siinä, että joku antaa ymmärtää pystyvänsä asettumaan sinun asemaasi silloin kun se ei ole kovin kiva. Sitä on myötätunto. Ja kollegiaalisuus,

se on ehkä sitä, ettei sano ikävästi asiaa, jonka voisi myös sanoa kauniisti – jopa rohkaisevasti. Ilman että lopputulos siitä mitenkään muuttuu.

Hylkäyshän on hylkäys joka tapauksessa, aina. Se on saajastaan ja varsinkin tämän elämäntilanteesta ja ympäröivästä arkitodellisuudesta riippuen joko vain  aivan pieni nirhaisu tai sitten avohaava, viiltävän kipeä.

Kumpaankaan ei tarvitsisi hieroa suolaa.

Kiitos sille taholle, joka tämän tänään ymmärsi.

Haluamme lähettää kaikille hakijoille voimaa ja taistelutahtoa.

Kiitos että halusitte, kiitos että lähetitte. Molemmat tulevat tarpeeseen.

On tullut päiviä. Niitä on kulutettu,

ne ovat kuluneet. On tullut marraskuu, ja äkkiä se onkin mennyt,

on tullut pimeää, postiluukusta laskuja ja sähköpostin harva mutta tasainen hylkäysten virta ei ole ehtynyt, se virtaa edelleen, siitä on melkein jo turvaksi, niin pysyvä se on.

Olen istunut sohvalla. Olen istunut siinä paljon. Olen istunut, ollut tekevinäni ja tehnyt, ja samalla jokin minussa on tehnyt jotain ihan muuta.

En ole ihan varma, mutta luulen, että jokin minussa on ajatellut. Jotain, mille ei vielä ole sanoja.

Tunne siitä, että arvelee tietävänsä jotain, mitä ei vielä kovin täsmällisesti tiedä, on tunteista hienoimpia. Se on niin kertakaikkisen hahmoton, siitä ei saa kiinni, sitä ei voi esitellä kenellekään eikä todistaa, sitä ei voi vangita eikä lyödä rahoiksi, ei myydä eikä markkinoida, typistää hankalasti hahmotettaviksi lannistaviksi powerpointeiksi, hinnoitella, sanoittaa eikä hallita. Se on siis nykyajan vastakohta, jotain mennyttä ja samaan aikaan vielä tulematonta,

jotain olematonta. Se on, mutta olematta, se tulee tulematta, se istuu sohvalla kanssani ja odottaa oikeampia aikoja, oikeita. Se odottaa tilaa tulla, jotain rikkumatonta,

se odottaa rauhaa. Tilaa, jossa kukaan ei odota.

Muutama päivä ennen marraskuun loppumista Helsingin Kirjailijat ovat juhlineet perinteisiä pikkujoulujaan. Minulla on jo pari kertaa aiemmin ollut ilo kävellä niihin hiljaa sisään, tuntea ovelta vastaan lempeästi lehahtava glögin tuoksu, kuulla puheen lämmin sorina, tasainen,

tajuta oma syvä henkilökohtainen ujouteni eteisessä sen edessä,

minulla on ollut ilo kävellä sisään rohkeasti silti, hiipiä naulakolle pystypäin mutta hartiat varmuuden vuoksi vähän lysyssä, etten vain luulisi olevani kukaan joka tänne kuuluisi, ettei tulisi mitään pettymyksiä sitten,

ja sitten, kolmatta kertaa kun olen taas avannut Villa Kiven pikkujouluoven ja aloittanut tutun urhean hiipimiseni tultuani sisään vesisateesta läpimärkänä ja tiennyt jo täsmälleen, missä kohtaa naulakko on, mihin vaatteensa ja ujoutensa voi ripustaa kuivumaan ja missä turvajuomat tarjoillaan,

voi sentään: minulle onkin hymyilty ja minua on tultu halaamaan, oikein tiukasti ja korvaani on kuiskattu: onneksi olkoon.

Ei mikään onni ole niin suuri kuin se, joka toivotetaan olevaksi. Eikä mikään onni ole niin suuri kuin se, jolle on annettu oma tila tulla. Ohi kaiken muun.

Kauneinta maailmassa on kuuluminen ja kauheinta se, jos ei se löydä tilaa tapahtua. Ja yöllä, kun olen koko illan jutellut monen ihmisen kanssa, tiennyt muutaman heistä nimenkin ennestään ja oppinut muutamia uusia, nauranut ääneen ja uskaltautunut lukemaan omaa tekstiänikin, mikrofoniin, silloin kun sille on annettu sekä mahdollisuus että ketään tuomitsematon ystävällinen yleisö, kaikille yhtä kiltisti taputtava,

silloin yöllä Villa Kiven pihalla kesken jatkobaariin lähtemisen tutussa ja uudessa seurassa olen äkkiä ymmärtänyt, mikä nyt tapahtuu.

Olen katsonut kaikkia kanssaseisojiani pihalla, antanut katseeni kiertää heidän kaikkien kasvot ja nostanut sen jälkeen sen ylös puisen huvilan seinää samalla kun muut ovat nostaneet muovimukinsa ilmaan kippistämään jollekin tärkeälle, ja silloin olen tajunnut:

tämä tässä onkin aivan erityinen ikkuna. Ja se, mikä sen alla nyt tässä marraskuun yössä tapahtuu, on puhdasta kuulumista, kirkasta. Voi miten kirkasta,

ja voi miten kirkas yö voi olla vaikka se olisi aivan pimeä, kesken myöhäisen marraskuun, kun kukaan ei oikeastaan enää jaksakaan muuta kuin juhlia, kunhan joku vain on kutsunut johonkin sitä tekemään ja onneksi tänään juuri tänne, eikä vielä ole mikään pakko mennä kotiin, vaikka kannattaisi.

Ei silloin kannata mennä kotiin. Silloin kannattaa jäädä katsomaan, mistä olisi jäänyt paitsi, jos olisi mennyt. Ajoissa.

Aamulla herään tarkistamaan puhelimestani, onko myöhään yöllä ottamani kuva vielä tallessa.

On se.

Vietän monta päivää vilkuilemalla kuvaa silloin tällöin. En ole käynyt sisällä siinä huoneessa, enkä vielä moneen viikkoon tulekaan käymään. Ja silti minä tiedän, tai vähintäänkin arvelen: kun alan istua tuon ikkunan toisella puolella, minun on viimein mahdollista tietää, mitä ajattelin tänään sohvalla istuessani, tänäänkin, tietämättä täsmälleen, mitä se on.

En välttämättä tiedä, sitä ei kukaan voi luvata. Mutta se on mahdollista.

Ja vaikken tajuaisi siitä yhtään mitään, saan silti istua sisällä sen ikkunan edessä, katsoa ulos. Vaikken tajuaisi, enkä enää koskaan kirjoittaisi.

Ei ole mitään niin hienoa kuin saada katsoa ikkunasta, katsoa ulos. Katsoa tätä kaupunkia,

nähdä se.

Hylätyksi tulemisen jälkeen ovesta vaappuu sisään lohtu.

Ensin se kiipeää autooni kaksissa pienissä kengissä. Kaksi pientä takamusta kampeutuu takapenkin turvaistuimiin, kaksi pientä katsetta katselee kahdesta ikkunasta kahta omaa maailmaa samalla kun kaksikymmentä pientä sormea pitelevät kahta karjalanpiirakkaa. Kun käännymme kadulle päiväkodin parkkipaikalta, minä kysyn kuskin paikalta: miten päivä meni?

Takapenkiltä kuuluu: hyvin.

Minä siihen: kiva. Mitä sä tänään teit?

Vastauksen sävy on mietteliäs: minä miettelin.

Vastaaja on hetken hiljaa. Sitten hän jatkaa: mutta en ollut surullinen.

Jälkimmäinen lause on ehkä tarkoitettu etupenkin lohduksi.

Minä miettelin. Tämän takia minä niin rakastan suomen kieltä ja varsinkin pieniä ihmisiä. Jos joku heistä kerran on joskus kuullut olevansa mietteliäs, sille täytyy ilman muuta olla myös verbi. Täytyy, vaikkei sitä yleisesti käytettäisi. Eikä ihmisen lopulta täydy elää kuin kolme ja puoli vuotta pystyäkseen näkemään eron mietteliäisyyden ja surullisuuden välillä.

Portaiden jälkeen pienet kengät potkitaan eteiseen pois kaiken leikin tieltä. Märät haalarit jäävät lattialle myttyyn kun on aika keskittyä tärkeämpiin asioihin:

tämä tässä on avaruus.

Olinkin unohtanut millaista se on. Henkilökohtainen ahtaus pistää unohtamaan. Pienissä kengissä sisään vaappunut lohtu onneksi palauttaa sen mieleen.

Kun kädet on pesty, on aika katsoa, mitä kuuluu myyrälle.

Ei kovin hyvää.

Myyrä on joutunut syvän tyhjän kaivon pohjalle ja vesi alkaa nousta.

Katson myyrää ja tiedän miltä hänestä tuntuu, tiedän todella. Pienetkin ihmiset ruudun edessä pidättävät hengitystään: nyt on tiukka paikka,

mutta ei mitään hätää. Apuun rientävät kollegat.

Eläintarhan väki nostaa myyrän kaivosta viime hetkellä.

Katson heitä kaikkia ja miettelen: nostaisivatpa he minutkin. Ja lisäksi olen surullinen.

Illalla kirjoitan hakemuksen, pitkän ja surullisen. Lähetän sen ja heti perään hävettää, niin kuin kaikkien hakemusten jälkeen aina.

Kuluu viikko. Kuluu tasan viikko. Aamulla herään pahoin pelkäämääni valtamerentakaisen presidentinvaalin tulokseen ja ajattelen: nyt on tiukka paikka, vähän liian tiukka jo. Miten tästä ihmiskunnan mitäänoppimattomuudesta ja henkilökohtaisesta ahtaudesta pääsee ulos? Ja kuinka kirjoittaa, kun työpöydällä keittiön nurkassa, tietokoneen päällä istuu norjalainen metsäkissa, kuusikiloinen?

Ei mitään hätää. Kollegat auttavat. Ehdin juuri keittää apeat kahvit kun puhelin soi. Ehdin hädin tuskin vastata kun jo alan itkeä: hylätyksi tulemisen jälkeen korvasta soljuu sisään padot murtava lohtu.

Olen harvoin hiljaa. Puhelimessa olen silti hetken.

Puhelun jälkeen yritän käsittää. Käsitys ei oikein tule.

Mitä tekee kirjailija, jonka kirjailijuus on juuri kyseenalaistettu? Hän putoaa tyhjään kaivoon ja alkaa runoilla. Hän runoilee hakemuksen, pitkän ja surullisen, ja tulee siksi valituksi siksi, mikä hän alun perin tunsikin olevansa:

siksi, mikä hän pohjimmiltaan yksin siellä kaivon pohjalla on.

Omaksi itsekseen valituksi tuleminen tuntuu ihanalta. Kiitos avusta kollegat,

kiitos Helsingin Kirjailijat.

Minä istun tässä ämpärissä vielä hetken ja miettelen. Mutta en ole enää surullinen.

Vieläkin mietin taiteen tehtävää. Mietin sitä sen jälkeen, kun mies on sanonut:

Sä olet jatkuvassa konfliktissa joka suuntaan. Mä toivoisin että sä saisit jonkun rauhan.

Toissapäivänä kyselin itseltäni, miksi kirjoitan. Vastauksen tulin sitten löytäneeksi omasta uudesta kirjastani.

Tämän omavaraisemmaksi ihminen ei mene. Mutta rauha,

se ei vaan tule.

Enää minun ei siis tarvitse miettiä, miksi kirjoitan. Enää tarvitsee miettiä, mistä tulee se jatkuva konflikti jossa elän.

Ehkä minun ei tarvitse miettiä, mikä on taiteen tehtävä. Ehkä minun kannattaisikin miettiä vain sitä, mikä sen tehtävä on minulle itselleni. Ettei mene liian vaikeaksi.

Minulle kirja on paikka olla. Se on paikka mennä ja paeta, kaikkia muita paikkoja parempi,

paikka olla mitä tahansa. Vapaa vaikka. Kirja on paikka olla lapsi, leikkiä. Vaikka olisi erehtynyt kasvamaan aikuiseksi.

Se muuten oli elämäni pahin erehdys. Toiseksi pahin erehdykseni on ollut elää siinä käsityksessä, että tässäkin ajassa ja ehkä juuri nimenomaan tässä ajassa kaiken tekemisen tärkein elementti olisi sen sisältö. Että juuri nimenomaan tässä ajassa se pelastaisi paljon. Elämiä vaikka.

Miten minusta tuntuu nyt siltä, että kyseessä on jokin traaginen väärinkäsitys. Ja että sen takia minä pakenen kirjoihin, omiini ja muiden. Koska se on taiteen tehtävä minulle: päästä turvaan. Kaiken maailman hulluudelta, ja siitä, mikä on liian vaikeaa. Tämä jatkuva konflikti vaikka.

Kun löydän itseni kirjasta, omastani tai muiden, jossa jokin näkymätön, hulluus vaikka, vaikka koko maailman, koko maailman suru tai yksittäisen ihmisen tai äkillinen ilo, hellyys ja muutama muu tunne menevät sanoiksi, silloin minä olen onnellinen.

Ootsä hei oikeesti sitä mieltä, että mä olen koko ajan konfliktissa joka suuntaan, kysyin mieheltä myöhemmin.

Häntä alkoi naurattaa. Kuulin, kuinka hän alkoi asetella kieltään keskelle suuta, koska hän puolestaan epäilemättä kuuli jonkin sytytyslangan jo palavan ja sanoi: ai sanoinksmä niin? Että koko ajan ja joka suuntaan?

Minä siihen että sanoit. Johon hän että okei, ehkä et ihan koko ajan ja joka suuntaan mutta sanotaan nyt sitten että silloin tällöin, aika usein ja sinne sun tänne.

Okei.

Ehkä taiteen tehtävä minulle on kestää se. Ja muiden tehtävä on löytää omat tapansa kestää minua. Jos seurani nimittäin sattuu kiinnostamaan.

Tämä silloin tällöin elämääni aika usein parkkeeraava konflikti sinne sun tänne on saattanut tehdä minusta kirjailijan. Kun on aina vähän liian herkkä kaikelle, kun herkät hihat syttyvät tuleen vähän siellä sun täällä, sitä alkaa tehdä mieli panna omiaan. Paperille.

Paperi on vaan niin pirun hyvä kuuntelija, toisin kuin tämä internet. Tänne kun jotain lausahtaa, se saattaa huutaa takaisin. Joku saattaa tulla ja kommentoida. Jokin saattaa alkaa vyöryä. Voi tulla paha olo olla,

voi alkaa vituttaa.

Siksi olenkin aika iloinen siitä, että olen löytänyt täältä interwebsistä tällaisen nurkkauksen, johon kukaan ei tule minua lukemaan, ei edes ilmeitäni, paitsi jos linkkaan jonkin kirjoituksen jollekin kaverilleni. Kaveri ehkä lukee, ehkä ei. Sitten hän jatkaa omia puuhiaan. Menee pari päivää ja sen jälkeen lukijoideni määrä on pyöreät nolla. Ainakin jos äidilläni on muita kiireitä.

Siinä on jokin outo lohtu. Mikä onkin aika hyvä, sillä vielä toissapäivänä taisin olla lohtua vailla. Lohtu on se kun ei ole mitään hälyä. Ei ole eikä tule,

ei tule konfliktia. Niitä ei saa aikaan kuin itsensä kanssa, mutta sellaiset konfliktit ovatkin ratkaistavissa itse,

mistä tulikin mieleeni:

konfliktialttiuteen liittyvä keskustelu mieheni kanssa jatkui niin, että kerroin tämän konfliktiherkkyyteni johtaneen siihen, että olen alkanut viihtyä erinomaisen hyvin aivan yksin. Ja että siksi minä niin usein pakenen kesätaloomme, tai saaristoon. Koska ilman kaikkia muita minun on vaan niin paljon helpompi olla.

Mies vastasi: okei, riiteletkö sä silloin vain itsesi kanssa?

Se oli minusta hirveän hassu kysymys. Kukaan ei siis tiedä, eivät edes lähimmät lähimmäiseni, kuinka valtavan säyseää seuraa minä olen kunhan kukaan muu vain ei ole paikalla.

Vain minä itse tiedän sen.

Sellaisessa seurassa on hyvä kirjoittaa. Yksin ja omia kirjoja. Yksin siihen ei ole liian herkkä,

siihen saa vain olla riittävän herkkä, se herkkyys onkin vahvuus, siitä tulee käyttövoima. Sanan soljua.

Yksin ei ole mitään liian. Paitsi tietysti joskus liian yksin, mutta se on tottumiskysymys. Ja kun on perhe, vielä toistaiseksi, yksinäisyydestään voi aina palata kotiin. Sytyttelemään lankoja.

Olen siis riittävän herkkä kirjoittamaan kirjoja, mutta kuluneet pari päivää ovat osoittaneet, että taidan olla hieman liian herkkä kirjailijaksi. Tässä maassa ainakin, ei vain ole muita maita mennä. Kirjoittamaan suomeksi. Se on vähän harmi.

Se näyttää vaativan jotakin, mihin minusta ei ole: nahan parkkiintumista. Ja minulla kun on vain nämä yliherkät hihat, nämä herkästi lepattavat. Ne aina hetken lepattavat ennen kuin ne leimahtavat. Perheeni osaa lukea sitä jo.

Palovammoja parannellessani tunnen silti aina olevani hieman yksin.

Mikä on siis taiteen tehtävä, minulle?

Parannella näitä vammoja varmaan, elämästä kertyneitä. Kiinnittää huomio toisaalle, johonkin toiseen kohtaan itsessäni ja itseni ulkopuolelle, maailmaan,

rinnakkaiseen. Tämä muun kanssa, tämän kaiken ihme touhun.

Onneksi on se taide tehtävänä. Onneksi on tämä kirjailijuus, vaikka tuntuikin siltä että joku hieman yrittikin minulta sitä hetki sitten viedä, yritti dissata.

Sopii yrittää.

Kuinka puhua siitä, mistä ei kehtaa puhua.

Kuinka puhua hylätyksi tulemisesta. Kuinka puhua siitä, mistä ei haluaisi julkisesti mitään sanoa,

siitä, mitä tekee vain mieli hävetä. Siitä, ettei kelpaa. Ja kuinka puhua siitä ilman että tulee oman kelpaamattomuutensa lisäksi leimatuksi lisäksi myös katkeraksi siitä, ettei kelpaa? Eikä oikeastaan yhtään kestä sitä? Että pitäisi ehkä vain ottaa opiksi ja hävetä? Ja nöyrtyä?

En tiedä. Mutta ajattelin yrittää.

Leimatkaa siis heti tarpeelliseksi katsomanne leimat, olen tässä, ja tässä huoneessa se ei pian tunnu enää miltään. Mutta sitä ennen se vielä hetken tuntuu pahalta. Hyvin pahalta, ja miksi ihmeessä?

Siksi, että jäsenkriteerit, joita kirjani eivät täytä, mahtuvat Kirjailijaliiton sivuilla yhteen ainoaan lauseeseen:

Vuosijäseneksi hyväksyminen edellyttää pyrkijän julkaisseen vähintään kaksi sellaista, itsenäisesti luotua kaunokirjallista teosta, että häntä tuotantonsa taiteellisen ja ammatillisen tason perusteella voi pitää kirjailijana.

Okei.

Pyrkijä. (Sekö minä vain olinkin?)

Taiteellinen ja ammatillinen taso. (En pysty kommentoimaan sulkeissa, se sattuu.)

Voi pitää kirjailijana. (Okei, minua ei siis voi.)

Lisää teoksia. (Okei. Miksi?)

Olen onnekas ihminen, etuoikeutettu. Minulla on paljon ystäviä koko ajan käsivarren mitan päässä omasta pahasta mielestäni, ja kun alan heti kirjeen luettuani laittaa heille viestejä välittömän lohdun tarpeessa, välittömät lohduksi laitetut vastaukset voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään:

niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen syytä ei vaan ymmärretä,

niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen julmaksi ja holhoavaksi tulkittavaa sanamuotoa ei hyväksytä, sekä

niihin, joissa jäsenyyden hylkäyksen tulkitaan tapahtuneen jonkin muun kuin kaunokirjallisten ansioiden (kaunokirjallisen ansiottomuuden) perusteella.

Koska kukaan ystävistäni ei ole julma, kukaan heistä ei tieten tahtoen mene neljänteen ryhmään, jossa on aina tilaa ja sano: tähänastiset kirjasi eivät vaan ole tarpeeksi hyviä. Eikä heidän tietenkään tarvitsekaan, Kirjailijaliittohan teki sen juuri kaikkien niiden puolesta, jotka ehkä niin ajattelevat. Mutta ovat tarpeeksi kilttejä jättääkseen sen sanomatta.

Niin minäkin tekisin. Jättäisin sanomatta. Vaikka puhelias olenkin.

Aamupäivän makaan aamutakissa sohvalla ja katselen, kuinka katkeruus puuhailee huoneessa. Annan sen puuhailla, yritän olla osallistumatta, yritän katsoa siitä ohi ja päätän onnistua siinä. Olen viime aikoina onnistunut oikein missään niin kovin vähän, että jostain onnistumisesta olisi nyt iloksi. Jokin onnistuminen voisi pitää pääni pinnan yläpuolella, mikä olisi nyt tosi hyvä, sillä vaikka olenkin taitava vajoaja, olen todella surkea sukeltaja.

En yhtään viihdy pinnan alla. En, vaikka rakastan merta, isoja vesiä ja uimista.

Illan tullen katkeruus on puuhaillut huoneessa niin paljon että lopulta minä olen lakannut katsomasta siitä ohi ja päättänyt paeta sitä. Lähteä kotoa, ettei kukaan vain voisi sanoa: sinä olet vaan katkera, siitä ettet ole tarpeeksi hyvä,

en halua, että kukaan voisi enää yhdelläkään lauseella leimata minut joksikin, minkä johdosta kaiken sen, miltä minusta ihmisenä tuntuu, voi vaan sivuuttaa.

Kumpi olisi pahempaa: olla taiteellisen ja ammatillisen tasonsa perusteella ihminen, jonka kirjoittamat kirjat eivät riitä kirjailijuuteen, vai olla vaan katkera? Lähden kotoa, koska vakavana vaarana on nyt se, että minusta tulee molempia. Ja erehdyn heti perään huutamaan sen internetiin todisteeksi siitä, että olen. Molempia. Ja lisäksi lapsellinen, loukkaantuva, itseensä ottava ihminen,

typerä. Kyvytön havainnoimaan omia puutteitaan, kyvytön ottamaan vastaan arvostelua. Kyvytön katsomaan peiliin, ottamaan kolhuja itsetuntoonsa,

kyvytön havaitsemaan. Omia kehitystarpeitaan, todellisuutta ja kaikkea sitä, mikä siinä tapahtuu.

Minä lähden kotoa, koska juuri se kyky minulla on. Minä lähden kotoa, koska olen jo tovin havainnoinut sitä, miten tässä maassa voi olla taiteilija, ja mitä se joskus joiltain ihmisiltä nykyään vaatii.

En ole seurannut vain tarinaa omista turhista apurahahakemuksistani. Olen seurannut myös muiden yrityksiä tehdä omaa taiteellista työtään, jonka he osaavat. Olen seurannut heidän syvää väsymystään, kuullut miten he huokaavat.

Ne ovat toivottomuuden huokauksia.

Minun hylkäämisilleni on sentään keksittävissä ymmärrettäviä perusteluita: en ehkä kirjoita hyviä työsuunnitelmia enkä aloittanut taiteellista työskentelyäni ajoissa, tai aloitin, mutta se meni kesken: minun ei olisi pitänyt menettää yhtä lapsistani eikä lamaantua. Vuosikausiksi. Se ei tehnyt yhtään hyvää uralleni, jota ei sen lamaannuksen vuoksi koskaan tullut,

yhden lapsistani menetettyäni minä tein sen pahimman, mitä kukaan länsimainen nainen voi tehdä: keskityin perheeseeni. Synnyttelin lisää vauvoja kuolleen tilalle, neuloin nuttuja. Puuhailin kotona ja olin koko ajan ahdistunut siitä, että olen kotiäiti, yhtä ahdistunut silloin kun olin sellainen, ennen kuin yksikään lapsistani oli kuollut, mutta yhden vauvan kuoltua aloin kokea uusien lasten hoitamisen kotona velvollisuudekseni tavalla, jota en ollut koskaan ennen kokenut.

En meritoitunut. Se oli valinta. Se oli oma valintani, jota en valinnaksi edes tajunnut tilanteessa, jota en itse ollut saanut valita. Yhden vauvan hautajaisten jälkeen ei ehkä ole tavatonta haluta hoitaa seuraavia kotona kauemmin kuin kymmenen kuukautta eikä päällimmäinen huoli siinä tilanteessa ole oma eläke, omasta urasta, työmarkkina-asemasta tai statuksesta puhumattakaan.

Ja niin ne vuodet sitten kuluivat.

Suru hellittää otteensa, traumaattinenkin, jonain päivänä sen vain huomaa vaimenneen. Vuosikaudet se vain puristaa, ravistaa ja satuttaa,

sitten alkaa helpottaa.

Kuollut lapseni olisi nyt täysi-ikäinen, ja sitä myöten minun surunikin on. En saanut seurata yhden lapseni kasvamista, hän ei saanut kasvaa. Sellaisen asian voi vuosien mittaan hyväksyä ja niin minä olen tehnyt: tämä nyt vaan on näin. Sellaisen asian hyväksyminen on ehkä hyväksymisen saralla sieltä vaikeimmasta päästä,

se vaan menee elämän piikkiin. Elämä on mitä on ja aina se ei ole reilua. Muillekaan. En minä ole ainoa. Ja sitä paitsi sain seurata monen muun lapseni kasvua.

Suru kuitenkin nöyryyttää. Se laittaa jalat alta, laittaa lattialle. Lattialla on etsittävä uudet tavat olla.

Minä löysin omani etsimällä sille kaunokirjallisen muodon. Etsin, etsin ja löysin. Se kesti kauan,

se kesti hyvin kauan. Kaikki luopuivat toivosta siitä, että minusta koskaan enää voisi tulla yhtään mitään muuta kuin lattialle kontalleen jäänyt surija, kaikki eli minä itse. Kukaan muu tuskin mietti, mikä olen tai mikä minusta enää voi tulla. Mutta jotain minusta kumminkin tuli: kirjoittava ihminen. Sillä koko ajan,

aivan koko ajan, kaiken kotona puuhailun ohessa, minä kirjoitin. Koko ajan. Kaikki yöt, ja päivisin. Ilman että itse sitä edes huomasin.

Tämä on yksi tarina, tämä on minun tarinani. Vanhenevia kasvojani peilistä katsoessani ja rahoittamatta jääviä kirjallisia puuhiani puuhastellessani voin lopulta aina vain ajatella: tämä on minun tarinani ja se nyt vaan menee näin.

Olen kirjoittanut kaksi kirjaa. Yhden hyvin hitaan ja vaikean, hyvin painavan ja toisen paljon helpomman, nopean. Ilmavan ja ehkä vähän hauskemman. Ainakin sen kirjoittaminen oli.

Olen voinut ajatella: tämä on minun tarinani ja tapani olla kirjailija. Olen voinut ajatella niin aina tähän päivään asti, jona Kirjailijaliitto on kertonut minulle, ettei minun tapani kirjoittaa toistaiseksi ole sellaisella taiteellisella ja ammatillisella tasolla, että minua ylipäätään voisi pitää kirjailijana.

Miten puhua siitä, miltä se tuntuu, olematta katkera? Miten kertoa mitätöidyksi tulemisen tunteestaan kenellekään riittävän nöyrällä tavalla? Miten kertoa siitä riittävän nätisti, ilon kautta? Niin että kaikille jäisi vaan hyvä mieli?

Sepä se. Siitä ei tule puhua, siitä ei tulekaan kertoa. Se tulee niellä ja todeta: en ole ainoa. En ole ainoa jonka työtä ei arvosteta ja joka ei saa siitä tunnustusta. Jos kaikki mitä haluan olisikin vain arvostus ja tunnustus, minä tuskin kirjoittaisin kirjoja. Jostain muusta niitä voisi saada paljon helpommalla. En siis kirjoita vain ollakseni jonkun mielestä taitava,

minä kirjoitan muista syistä. Mutta sinä päivänä, kun saan kuulla, ettei minua kirjojeni tason perusteella voikaan pitää kirjailijana, minä äkkiä unohdan, mitä ne muut syyt olivat.

Unohdan, miksi kirjoitan.

Juuri nyt en muista. Ja se varmaan menee ohi. Mutta juuri nyt, ennen kuin se on mennyt ohi,

juuri nyt kun minut on taas lyöty tähän lattialle, tälle tutulle alustalle, jolla ei saa kuin nöyrtyä suremaan jotain, mille ei itse voi yhtään mitään,

juuri nyt en vaan muista. Juuri nyt on yö sen illan jälkeen, jona olen soperrellut itkuisena yhdelle lapsistani, jonka kasvamista olen saanut seurata: mä en vaan haluaisi näyttää teille tällaista häviäjän mallia.

Lapsi on purrut hammasta ja sanonut: et sä näytäkään kun et sä ole mikään häviäjä.

On tarvittu lapsi sanomaan niin.

Ei saa olla katkera. Se on rumaa, sitä pitää välttää. Ei saa koskaan olla katkera, jos haluaa olla taiteilija, tai jos on. Ei saa olla katkera silloinkaan, kun oma taiteilijuus kyseenalaistetaan, jonkin arvovaltaisen johtokunnan toimesta. Ei kannata käydä siitä mitään huutelemaan, omasta pahasta mielestään, herkästä nahastaan. Voi tulla turpaan vielä uudestaan, uusilla tavoilla. Pienessä maassa kiukuttelu voi olla ammatillinen itsemurha. Tai olisi, jos oma työ tunnustettaisiin ammatillisuudeksi, mutta ai niin, niin joo. Melkein unohdin.

Tämä on sellainen maa olla taiteilija, sellainen on tämän kirjailijan lattia. Kontallaan ollessaan tässä täytyy vaan olla hiljaa,

paitsi minun.

Minua ei kiinnosta olla hiljaa.

On paljon ihmisiä, joiden työtä ei arvosteta. Ainakaan rahalla tai hyvillä työoloilla. Kukaan tuskin menisi silti sanomaan sairaanhoitajalle: tapasi laittaa potilaalle kanyyli ei ole sillä tasolla, että sinua voisi pitää sairaanhoitajana.

Se olisi loukkaavaa. Ja sairaanhoitajalla olisi silloin täysi oikeus loukkaantua.

Tällä lattialla sellaista oikeutta ei taida olla.

Kaikilla liitoilla on oikeus valita omat jäsenensä oikeaksi katsomillaan tavoilla, kaikilla kerhoilla. Ei minulle tulisi mieleenkään kyseenalaistaa sellaista oikeutta eikä valittaa saamastani kielteisestä jäsenyyspäätöksestä, enkä minä tietenkään haluakaan kuulua mihinkään, mihin minun ei haluta kuuluvan. Kirjailijaliiton jäsenyyttä hakiessani en vain ollenkaan ymmärtänyt hakevani oikeutta pitää itseäni kirjailijana. Luulin olevani sellainen jo,

luulin kai hakevani jonkinlaiseen ammattiliittoon. En hakenut vahvistusta omalle osaamiselleni, pidin sitä jo selvänä. Enhän ole tyhmä,

tai luulin, etten olisi.

Nyt tunnen itseni tyhmäksi. Tämän pahan mieleni takia.

Kirjailijaliitto jäi odottamaan kaunokirjallisen ilmaisuni kehittymistä. Minä itse en sitä odota. En kirjoita kehittyäkseni kirjoittajana enkä kilvoitellakseni,

minä kirjoitan kuvaillakseni. Koska minä olen kuvailija. Jonkun mielestä osaan sen hyvin, jonkun toisen mielestä en. Näin saa olla. Kirjoitan kestääkseni sen mikä on,

kirjoitan jakaakseni. Sen mikä on. Yhteistä, monille.

Kirjailijaliittoon hain kai lopulta vain kuuluakseni. Johonkin, mitä luulin viiteryhmäkseni. Kävi ilmi ettei se sitä nyt sitten kai olekaan.

Hylätyksi tuleminen on helpompaa, kun hakee työtä, rahaa tai soveltuvuutta jonkun toisen kustantamaan kustannusohjelmaan. Kirpaiseehan se silloinkin, monesti paljonkin, mutta hylätyksi tulemisen voi silloin ymmärtää. Ei se kerro siitä, että olisi itse jotenkin huono tai mitätön. Sen oppiminen on osa omaa ammatillisuutta. Joku toinen vain on sattunut sopimaan niihin hommiin paremmin, joku toinen hyvä. Joku toinen joka myös osaa sitä mitä minäkin. Hakijoitahan on aina paljon ja lotossakin on vain voittajia, ei sitä kukaan koskaan häviä. En edes minä, vaikken voittaisi.

Mitä tämä paha mieli tässä lattialla nyt sitten oikein on? Jos ei tyylipuhdasta katkeruutta?

Se on vain valtavan paha mieli. Irrallisuuden paha mieli, kuulumattomuuden. Paha mieli siitä, että joku tuntematon, kollegana pitämäni ihminen ei pidäkään minua kolleganaan eikä lainkaan sinä mikä omasta mielestäni olen,

kirjailija. Minäkin. Omalla tavallani.

Kyllä siitä saa hetken verran olla paha mieli. Ja kyllä, kyllä siitä saa puhua. Minä ainakin saan.

Enhän minä ole ainoa.

Vielä hetki sitten en muistanut, miksi kirjoitan. Katselen vielä hetken Kirjailijaliitolta saamaani kirjettä, jossa liitto toivoo voivansa palata jäsenyyteeni, kun olen julkaissut lisää teoksia.

Lisää teoksia. Miksi?

Miksi minä kirjoitan?

On jo varhainen aamu. Yöllä olen palannut kotiin. Kotiin tullessani kissa on livahtanut huomaamattani rappukäytävään, joutunut yöpymään siellä. Varhain aamulla häntä etsitään, ja kun hänet viimein löydetään, oven takaa surkeana, tämän viikon listallani on yksi uusi epäonnistuminen. Ja nyt on vasta varhainen tiistai.

Aurinko alkaa nousta. Katse harhailee huoneessa, osuu toiseen kirjaani. Sen katsominen tuntuu jotenkin pahalta,

jotenkin se sattuu.

En tiedä, miksi.

Ehkä siksi, että ilo omasta kirjasta, omasta loppuun asti ihan itse saatetusta projektista ei kääntynytkään ylpeydeksi siitä, mitä itse on saanut aikaan.

Se kääntyikin häpeäksi. Kelpaamattomuuden häpeäksi.

Lehteilen toista kirjaani, yritän nähdä, onko sen taiteellinen taso tosiaan sillä tolalla, ettei minua sen(kään) perusteella voi pitää kirjailijana. Enhän minä sitä tietenkään itse näe, olen jäävi. Jotkut ihmiset ovat sitä kirjaa lukiessaan sekä itkeneet että nauraneet, heitä on useampi kuin yksi. Jokin on siis liikahtanut.

Minä olen luullut sitä taiteen tehtäväksi: koskettaa toista, liikauttaa jotain. Siihen minä olen pyrkinyt. Vaikka aiheeni ovat henkilökohtaisia, ne ovat jaettavia,

ne eivät ole yksin minun,

minä olen joskus kirjoittanut lohduksi. Minä olen aina kirjoittanut lohduksi, itselleni ja muille.

Missä minun lohtuni on nyt? Minun jaettava lohtuni?

En tiedä.

Tuntuu kuin jokin hyvin hauras jossain hyvin syvällä olisi hajonnut. Jokin pieni mutta hyvin tärkeä, jokin syy. Minun tarpeeni liikuttaa ja liikauttaa, minun taitoni kuvailla ja käyttää siihen niin suuresti rakastamaani suomen kieltä, se on leimattu taiteelliselta ja ammatilliselta tasoltaan riittämättömäksi. Jollekin toiselle.

Ei pitäisi välittää, kyllä minä sen tiedän. Ylihuomenna, ehkä jo silloin, minä ehkä en enää välitäkään. Hassuinta on, etten minä oikeastaan odottanutkaan pääseväni Kirjailijaliiton jäseneksi vasta näillä kahdella kirjalla, monethan eivät pääse. Mitä siitä,

sitä siitä että se on lyönyt lattialle silti.

Tämän viikon ohjelmaan piti kuulua kahden uuden turhan apurahahakemuksen laatiminen. Olin päättänyt tehdä niin. Olin päättänyt, että toivon heittäminen ei ole mitään ammatillisuutta ja että toivoa saa aina. Ja toimia toivon mukaan, ottaa siitä suunnan.

Tiistain aurinko nousee nyt, ja luulen, että ne kaksi hakemusta jäävät nyt tekemättä.

Lakkaan toivomasta. Joskus sen saa lopettaa. Annan siihen itselleni nyt luvan,

ammatillisuutta on ehkä kestää ymmärrettävät hylkäykset pystypäin ja keskittyä niiden suremisen sijaan siihen, mitä pitää omana työnään. Mutta ihmisyyttä on se, ettei jaksa loputtomasti ottaa turpaan. Ammatillisesti. Varsinkaan silloin, kun oma ammatillisuus on kyseenalaistettu.

Ehkä minä saan vain olla pahalla mielellä nyt, kun kerran olen. Ehkä saan nyt keskittyä hetken verran rauhassa vain siihen, millaista joillain meistä on olla tässä maassa taiteilija.

Se on tällaista. Enkä minä ole ainoa. Yritän muistaa sen,

ja lisäksi yritän muistaa, miksi kirjoitan.

Hylätyn runoilun ilta on mennyt yöksi, yöstä on noussut päivä. Lehteilen toista kirjaani, jota olen nyt alkanut hävetä. Lehteilen ja hämmästyn: ai niin,

minähän kirjoitin sen tähän.

Kirjoitan pitääkseni puoleni.

Voi miten vaikeaa se on juuri nyt.

Sunnuntai-ilta.

Kynttilä palaa.

Istun kotona yksin ja ajattelen, tätä päivää ja joitain menneitä. Joitain hyviä, yhtä hyviä kuin tämä on ollut. Että mikä niitä yhdistää:

jokin pieni haikeus, ilo ja haikea pieni vaikeus. Jokin ihana pieni liikahdus,

tunne siitä, että on äkkiä oma itsensä oikealla paikallaan, omallaan. Osana jotain isompaa.

Tunsin tänään niin, kun kävin kertoilemassa uuden kirjani syntyvaiheista kotinurkillani Käpylän kylätalolla. Kaikki oli niin kamalan sympaattista, niin kuin vain naapureiden kanssa voi olla, vanhojen tuttujen, vanhojen ja uusien. Ja piirakankin olin leiponut itse, tietenkin. Heräsin varhain, leivoin kaksi.

Istuin siinä tuolilla vanhan talon puulattialla ja puhuin niitä näitä, näytin kuvia. Näytin itse ottamiani kuvia omilta reissuiltani, niiltä joilla kirja syntyi,

lopulta ihan konkreettisesti vanhassa synnytyshuoneessa, Kökarin saaren vanhassa terveystalossa.

Jokin tapahtui siellä silloin, ja jokin tapahtui tänään, täällä kaupungissa.

Se oli kuulumista. Kuvia näyttäessäni tajusin kuuluneeni niiden maisemiin koko ajan, koko ajan ne olivat todistaneet sitä kuinka kirja oli tulossa. Silloinkin kun tuntui, ettei mitään tule, mistään,

ja kotiin palattuani olen kuulunut kotitalooni, siihen jossa on ihanat naapurit, vanhat ja uudet.

Sellainen on minun hiljaisen kuulumiseni maisema: tuttua ja niin itsestään selvää, ettei sitä aina muista rakastaa. Paitsi tänään.

Olen luullut ajelehtivani, ja koko ajan olen ollut ankkurissa. Minut on ankkuroitu ystävien ja naapureiden kanssa samoille nurkille, sattumalta samaan kotiin oman perheen kanssa ja samaan taloon naapureiden, ja viereisten talojen ihanien ihmisten viereen,

minut on ankkuroitu pieneen ja kauniiseen, kaikkia vuosia kestävään ja kaikkia säitä,

olen ankkurissa. Minulla on täällä paikka, minua tervehditään kadulla. Minua tervehditään rappukäytävässä ja alakerran baarissa. Ja kun en itse oikein osaa ja ymmärrä mainostaa sitä, että olisin jossain kertoilemassa kirjastani, yksi naapuri printtaa mainokset ja toinen laatii sellaisen omille ystävilleen someen. Ja niin se pieni huone sitten täyttyy kuulijoista. Eikä minun tarvitse itse tehdä muuta kuin kirjoittaa kirja ja leipoa kaksi piirakkaa.

Hyvää piirakkaa, sanoi naapuri, hän joka printtasi ne mainokset ja jonka kotoa etsittiin jostain kasan alta kuvilleni se videotykki, joka ehkä voisi toimia. Ja sehän toimi. Eikä vähiten siksi, että yksi lapsistani opetti minut käyttämään sitä, ja toinen tuli vielä viereen valvomaan että varmasti pärjään.

Ja minähän pärjäsin. Koska he kaikki ja koko se huone,

kaikki ne hiljaa istuneet ihmiset, jotka halusivat kuulla, kuinka kerroin kirjastani. Ja lähtiessä yksi heistä supatti minua halatessaan korvaani niin kauniita sanoja siitä, kuinka minä käytän sanoja, että olin pakahtua. Onnesta. Ja pakahduinkin,

ja vieläkin, sillä tämä huone tässä tänä iltana kaiken tämän hiljaa sunnuntai-iltaan vaipuneen naapuruston ympäröimänä on maailman paras paikka olla. Melkein yhtä hyvä kuin Kökarin vanhan terveystalon vanha synnytyshuone,

se jossa rakastin istua. Vaikka synnyttäminen olikin välillä vähän vaikeaa ja välillä vähän myös sattui. Sen huoneen pöydällä kynttilän juurella oli itse itselleni kirjoittamani muistilappu, jossa luki: Sinnikkyys palkitaan. Muista se. Varo kuoppaa.

Ehkä minä en sittenkään tarvitse niin kovin paljon huomiota, kiitosta tai tunnustusta. Sinnikkyys saatetaan palkita myös jollain ihan muulla.

Ehkä kaikki mitä tarvitsen, on lopulta tässä huoneessa. Ja parissa muussa, joissa olen saanut istua.

On lokakuinen ilta.

Olen ajanut Volvollani läpi märän pimeyden takaisin kaupunkiin ja allekirjoittanut kirjailijoiden avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta – paitsi itse asian takia, myös epäilemättä siksi, että tuntisin kuuluvani. Johonkin mihin edes vähän haluaisin. Vaikken enimmäkseen tunnekaan kuuluvani.

En tiedä, kuinka kaupungissa kuuluu olla, tai perheessä. En muista. Siksi olen varmuuden vuoksi soittanut moottoritiellä kehä kolmosen kohdalla varovaisen tunnustelupuhelun yhdelle lapsistani ja saanut kuulla, että hän on perheineen ulkomailla – minkä varmaankin olisin tiennyt, mikäli vain osaisin olla parempi äiti ja paljon valppaampi isoäiti –

minkä jälkeen olen parkkeerannut Volvoni pimeyteen kotitaloni eteen, kiivennyt portaat ylös kotiini ja keskustellut siellä toisen ja kolmannen vielä kotona asuvan lapseni kanssa siitä, mistä he ovat halunneet puhua, eli mistä tahansa mistä he nykyään suostuvat minulle jotain sanomaan –

ilahdun aina siitä, että jostain ylipäätään, ja keskusteluhalukkuuteen varmaan vaikuttaa se, että olen ottanut tavaksi olla aina silloin tällöin viikon-kaksi poissa kotoa, joskus kuukauden –

minkä jälkeen olen unohtanut soittaa neljännelle lapselleni,

ja koko päivän olen ollut kokonaan ajattelematta viidettä, koska hän on kuollut, enkä minä jaksa enää surra, koska hän on ollut kuollut jo niin kovin kauan ja sureminen vie niitä voimia, joita ihminen tämän ikäisenä tarvitsee elämiseen ja hajamieliseen elävien kanssa toimimisen muistelemiseen,

ja sitten olen silittänyt molempia kissojani, tyhjentänyt tiskikoneen ja halannut miestäni. Eikö tämä siis suju nyt jo suht hyvin? Eikö tämä juuri näin olekin ihan hyvä? Enkö osaakin nyt, enkö olekin jo aika hyvin oppinut?

En muista. Olen menettänyt otteeni. Menetin sen jo kauan sitten, mutta kirjan kirjoitin tästä aiheesta vasta ihan hiljattain.

Pimeyteen Volvollani sukeltaessani minä tajusin tänään, mitä minulla on taas edessä, minulla ja kaikilla muilla.

Edessä on pelkkää pimeyttä. Ja se kestää monta kuukautta (jos ei nyt lähdetä muistelemaan sitä, että eräskin hallituskausi kestää vielä monta vuotta). Edessä on keskuslämmitettyä kotona nyhjäämistä, sukkien käyttämistä kengissä, epämiellyttävää loistevaloa julkisissa tiloissa ja lähikaupassa,

epämääräistä ja vaimeaa, yksityistä mutta epämääräisesti yleistä ahdistusta, jolle ei löydy sanoja,

ja kaupunkiin palattuani tunnen menettäneeni otteeni kaikkeen, mistä haluaisin pitää kiinni:

vaahteranlehtien värin vaihteluun,

siihen, kuinka hiljaa ne putoilevat tielle kesätaloni eteen,

tähtien tilaan taivaalla öisin, kun aion nukkua, mutten ihan vielä voi, koska tähdet katsovat ikkunasta tavalla, joka valvottaa,

hiljaisuuteen, joka on minulle niin kovin rakas,

aamuihin, joissa ei tarvitse kuin keittää kahvia, ja katsoa sitten ikkunasta taivasta. Että minkä värinen se tänä aamuna on.

Olen kuitenkin kaikkien näiden syksyisten, jokavuotisten apeiden kaupunkiinpaluukokemusteni jälkeen viimein löytänyt ratkaisun. Sille, etten kestä kaupunkiin palaamista, etten ole enää vuosikausiin kestänyt. Ja ratkaisu on peräisin kotiani menneiden ja edelleen kuluvien vuosien varrella miehittäneiltä teineiltä:

minä pidän koko ajan kuulokkeet päässä.

En ymmärrä, miten en tajunnut tehdä tätä aiemmin. En ymmärrä, miksi olen aina vain katsonut hellästi kaikkia lapsiani, jotka ovat parillakin vuosikymmenellä paenneet nykyhetkeä kuulokkeet päässä jonnekin muualle. En ymmärrä,

koko ajan minä itsekin olisin voinut tehdä niin. Ja tajuan sen vasta nyt, kun en ollenkaan pysy kartalla siitä, missä päin maailmaa lapsenlapseni paraikaa lentelevät –

tämä on ainoa mahdollinen tapa kestää kaikkea sitä, mikä juuri nyt on, ja mikä aivan kohta on tuloillaan. Ja varsinkin kaikkea, mikä ehkä on jo ohi.

On yö. Olen koko illan kuunnellut kuulokkeistani kaiken maailman musiikkia, nuorten ihmisten vastikään linjoille laittamaa ja menneiden aikojen entisten nuorten muistiini painamaa. Ja se auttaa,

se auttaa jaksamaan. Se auttaa jaksamaan vääriä hiljaisuuksia, joita talvi minun kuunneltavakseni pian tuo,

olennaisesta vaikenemisia. Se auttaa minua katsomaan nykymaailmaa tämän ruudun läpi, tämän jota en oikeastaan edes haluaisi katsoa, koska vaahterat. Koska vaahteratkin.

Aamulla pellon laidassa taisin lausua jotain lohdusta. Taisin laittaa sen lausunnon tälle samalle sivulle,

en vain enää muista, mitä lausuin. Ainoa mitä enää näin illan käännyttyä yöksi muistan, on se, kuinka hyvälle mielelle itseni sain, kun onnistuin saamaan kuulokkeistani tänään korviini jotain tällaista jostain rapiat neljännesvuosisadan takaa,

ja edelleen tunnen tämän jotenkin omakseni.

Olkoon tämä kaikkien kaltaisteni otteensa menettäneiden isoäitien lohdullinen tunnussävel.